Yatterman – arvostelu
Nahkasupersankareiden paluu
Kirjoittanut
Jutta Sarhimaa
Mitäpä olisi japanilainen nykyelokuva ilman Takashi Miikeä (s. 1960)? Halvoilla videotuotannoilla kannuksensa ansainnut Miike ponkaisi maailmanlaajuiseen suosioon kauhuromanssillaan Audition (1999) ja on siitä lähtien puskenut ulos vähintään kaksi elokuvaa vuodessa. On siis täysin perusteltua puhua erityisistä Takashi Miike -elokuvista.
Yatterman (2009) saapui viime syksyn Rakkautta ja anarkiaa- elokuvafestivaaleille yhdessä toisen vuonna 2009 valmistuneen Miike-ohjauksen, Crows Zero 2:n kanssa. Siinä missä Crows Zero- elokuvat edustavat ehkä tunnetuinta Miikeä (ultraväkivaltaa, verta, kauniita kasvoja), Yattermanissa on kyse jostain suuremmasta, Japanin kulttuurihistoriasta ja kokonaisesta sukupolvikokemuksesta.
Legendan alkulähteillä
1960-luvun lapsena Miike oli parhaassa animenkatseluiässä, kun Tatsunoko Productions -studion Time Bokan (1975-76) ja sen spin-offit Yatterman (1977-79) ja Zenderman (1979-80) pyörivät ruudussa. Ensimmäisen juoni keskittyi rikkautta tuovien pääkallokivien etsintään, toisessa aikamatkailtiin mecha-aikakoneella ja kolmannessa haussa oli itse Elämän Eliksiiri. Pisimmäksi (108 jaksoa) ja suosituimmaksi näistä nousi Tatsuo Yoshidan ideoima Yatterman, jonka suuresta suosiosta todistavat myös vuonna 2008 tehty 60-osainen uusintaversio, parhaillaan tekeillä oleva pitkä anime-elokuva sekä franchise-pelit Nintendolle.
Hauskasti kaikissa kolmessa sarjassa pyörivät samat hahmoarkkityypit. Selkein näistä on kauniin vaaleaverikön ja kahden apurin yhdessä muodostama pahistrio. Yatterman taas tarkoittaa vapaasti suomentaen supermiestä – kyse on siis sarjakuvan vakioaiheesta, supersankareista ja heidän maailmanpelastuspuuhistaan. Miiken live-action-Yattermanissa heitä edustavat lelukauppiaan poika ja mekaanikko Gan (J-poptähti Sakurai Sho), tyttöystävänsä Ai (Saki Fukuda) sekä Omotchama-robotti (seiyuuna Chiaki Takahashi).
Vastapoolina on Doronbon varaskolmikko eli hemaiseva Doronjo (Kyoko Fukada), jyrsijää muistuttava Boyacky (Katsuhida Namase) sekä possumainen Tonzura (Kendo Kobayashi). Juoni on yhdistelmä Time Bokan- ja Yatterman-animeita: aikamatkailun mahdollistavan pääkallokiven sirpaleet on kätketty ympäri maailmaa ja sankareiden tehtävänä on yrittää löytää ne ennen roistoja. Apua antavat robottien lisäksi erilaiset supersankareille tyypilliset härvelit ja aseet.
”Yatta! Yatta! Yatterman!”
Yattermanilla on siis syvät juuret japanilaisessa populaarikulttuurissa mutta miten idea toimii muualla?
Vaihtelevasti. Suomessakin DVD:llä julkaistu Miike-ohjaus Sukiyaki Western Django (2007) on parodiana vahvempi sillä se naureskelee umpitutuille länkkäri- ja samuraielokuvakliseille. Yattermanin tehtävä on kunnianhimoisempi ja siten haastavampi, naurunkohteena kun on koko Japanin kulttuuri ja anime yleensä aina sushi- ja häähulluudesta kansanlaulumaisiin rallatuksiin ja Yatterman-jengin Pokémonia apinoivaan esittäytymiskuvioon (”Miau, juuri niin!”).
Toki Miike muistaa myös maailman parasta seikkailuelokuvaa Tohtori Kaedan (Sadao Abe), stetson-päisen arkeologihahmon kautta. Viittauksien ja kumarrusten runsaus hämmästyttää myös kokeneempaa elokuvakatsojaa.
Elokuva on ulkoasultaan melkoinen sekametelisoppa. Hahmojen ja mekaanisten laitteiden suunnittelusta vastannut Katsuya Terada on luonut kiitettävän yhtenäisen ja alkuperäiselle animelle uskollisen tyylin, jossa on jotain herkullisen vinksahtanutta ja lelumaista. Gan ja Ai muistuttavat pastellisävyisissä Yatterman-vetoketjuhaalareissaan ja suurissa lippahatuissaan erehdyttävästi Super Mario -veljeksiä kun taas Doronjo on verkkosukkahousuissaan selvä dominatrix.
Ongelmana on teatterimaisten kuvaustilojen ja greenscreeniä vasten kuvattujen kohtausten yhdistäminen. Runsaan CGI-efektien käytön seurauksena Yatterman näyttää välillä notkealta toimintakomedialta, välillä taas staattiselta saippuaoopperalta. Vaikutelmaa lisäävät joidenkin näyttelijöiden (ks. Doronbon klaani) liioitellut ilmeet ja eleet, joissa viipyillään välillä tuskastuttavan kauan. Lapsia ne voivat huvittaa, kuten myös tarttuvat laulut ja hassut voitontanssit, mutta kerronta kärsii.
Femme fatalesta kotirouvaksi
Elokuvan Suomessa saama ikäsuositus tuntuu melko alhaiselta Takashi Miike -elokuvalle. Väkivalta onkin Yattermanissa poikkeuksellisen pehmustettua ja sarjakuvamaista, ketään ei oikeasti satu eikä veri lennä. Hyväntuulinen elokuva kunnostautuu sen sijaan miikemäisessä pervoilussa. Ai-chanin muodonmuutoksessa vilahtavat pikkuhousut, Boyacky-konnan suurin haave taas kiteytyy lauseeseen ”Koko maan lukiolaistytöt”. Pääosin Doronjon bimbohahmon kautta kanavoituva pehmopornoilu saa huippunsa mechataistelussa, jossa alastonta naista muistuttava pahisrobotti kiljuu ”I’m coming!” ennen räjähtämistään.
Nimestä viis, elokuvan tapahtumien keskipiste on suloisesti huokaileva ja kimittävä Doronjo. Kyoko Fukadan enkelinkasvoinen viettelijä on eräänlainen länsimaisista film noir-elokuvista tutun vaarallisen vaaleaverikön, femme fatalen, antiteesi: maailmanvalloittaja, joka haaveilee valkokaulustyöväestöön kuuluvasta aviomiehestä ja kotiäitiydestä. Näkemys on rohkeudessaan virkistävä. Vaikka pääjuoneen kuuluva sankari-Ganin ja Doronjon ihastuminen tuntuu päälleliimatulta, se toimii tekijöiden todellisten motiivien paljastimena: Yattermanissa voimakastahtoisenkin naisen kesyttää se oikea mies, ja jos charmi ei pure, aina voi lähennellä harmittomasti kuten Boyacky.
Aina sormi pystyssä
DVD-julkaisun ekstrat taustoittavat elokuvaa mukavasti. Mukana on trailereita ja tv-spotteja, Anime Fair / Comic Con- spesiaali jossa seurataan Miiken ja näyttelijöiden nöyrää promokiertuetta sekä Doronbo-konnakolmikkoon keskittyvä dokumentti ja voitontanssin making of. Doronbo-dokkari näyttää mestari-Miiken työn touhussa, neuvomassa näyttelijöitä tämän tästä alun Shibuyama- taistelukohtauksen kaltaisilla kuvauspaikoilla sekä greenscreeniä vasten. Joukon turhin on ”Dubbing Yatterman”- minidokkari, jossa kameraryhmä seuraa kohtaus kohtaukselta seiyuu Chiaki Takahashin äänitystyötä studiossa. Taustajoukossa sormea heristelee -jälleen kerran- Miike itse.
Yatterman on välillä töksähtävä mutta visuaalisesti kekseliäs, karkkivärejä ja tekonahka-asuja rohkeasti sekoittava kuriositeetti. Pahiskolmikko Doronboa koristavat tummanvihreän, sinisen ja punamustan sävyt tuovat mieleen erään toisen nyrjähtäneen supersankariparodian, nimittäin Matthew Vaughnin Kick-Assin (2010). Siihen verrattuna Miiken näkemys on rutkasti omaperäisempi mutta vähäverisempi. Seuraavaa odotellessa.
