Wolf's Rain – arvostelu
Susien matka paratiisiin
Kirjoittanut
Valtteri Strömsholm
Sudet ovat populaarikulttuurissa ehkä maailman vanhin vitsi. Muinaisista kansantaruista lähtien susia on yritetty istuttaa ties millaisiin rooleihin, milloin ihmissusina, milloin vain julmina petoina. Eikä se sinänsä ole ihme – sudethan ovat sangen komeita nelijalkaisia, ja niiden villiydessä ja ulvomisessa on jotain mystisen kiehtovaa.
Tähän saumaan iski animaatiostudio Bones vuonna 2003 originaalianimellaan Wolf’s Rain, josta tehtiin heti sen päätyttyä kahden osan mangasovitus. Alkuperäisteos on mielenkiintoisesti 30-jaksoinen, joista neljä on vain dvd:llä julkaistua materiaalia. Mangaversio ilmestyi viimeisen tv-jakson ja ensimmäinen dvd-jakson välisenä aikana.
Kukka, paratiisi ja sudet
Sudet ovat kuolleet jo 200 vuotta sitten sukupuuttoon, tai tämä on ainakin yleinen käsitys ihmisten keskuudessa. Totuus on kuitenkin toinen, sillä jokunen susi vielä sinnittelee karussa maailmassa. Neljä sutta kohtaa toisensa ja päättää lähteä etsimään vanhassa legendassa mainittua paratiisia, johon vain susilla on asiaa.
Asioilla ei kuitenkaan ole tapana sujua niin helposti, vaan vaellusta häiritsevät jatkuva nälkä, takaa-ajajat ja aavistus siitä, ettei mitään paratiisia ole olemassakaan. Nelikon eteen tupsahtaa taivaasta avain paratiisiin, kuukukan tyttö Cheza, joka tuo uudet haasteet susinelikon eteen. Chezaa taas jahtaa dramaattinen Darcia – ja tässä vaiheessa tarinaelementtejä alkaa olla jo pitemmänkin sarjan tarpeisiin.
Hyvät ideat eivät aina riitä
Wolf’s Rain on melkoinen sillisalaatti erilaisia ja keskenään hyvin huonosti yhteen sopivia elementtejä, mutta tarina on sinänsä mielenkiintoinen. Animeversiolla on 30 jakson kestossaan riittävästi aikaa käsitellä kaikki tiskiin lyödyt kortit, mutta mangaversio ei siinä onnistu läheskään yhtä hyvin. Kahden pokkarin kestoon ei mahdu kuin aivan pääasioiden käsittely.
Susia on käsitelty aikaisemmin miljoonassa eri muodossa, mutta Wolf’s Rain pystyy siitä huolimatta pysymään suhteellisen tuoreena ja originaalina asian suhteen. Vaikka sudet esitetään ihmismuotoisina, sarja muistaa jatkuvasti korostaa susien olevan nimenomaan susia ja ihmismuodon olevan vain silmänlumetta. Tietyissä tilanteissa ihmiset jopa näkevät illuusion takaa suden.
Sudet ovat edelleen ihmismuodossa komeita nuorukaisia, mutta pahimmilta homoviboilta säästytään. Jopa vähän yllättäenkin Wolf’s Rain ei lähde mehustamaan romanssilla poikaporukan kesken, minkä suuntaan taas animeversiossa välillä vihjailtiin. Manga ei siis tältä osin palvele yaoihaukkoja, vaan pysyy kohderyhmältään epämääräisenä, kaikille sopivana teoksena.
Juoni on enää luuranko
Mangaversiossa on jätetty pois kaikki vähänkin ylimääräinen kaikkia sivutarinoita ja -juonenkäänteitä myöten. Se on pohjimmiltaan hyvä ratkaisu, mutta mangasta tuli sen myötä todella juonipainotteinen, eikä hahmoja esitellä kuin todella pintapuoleisesti ja alustavasti. Sen myötä myös alkuperäinen juoni on saanut väistyä sivuun vähän toisenlaisen juonen tieltä, vaikka molemmat lähtevätkin samasta pisteestä.
Wolf’s Rainin animeversio nimittäin on hyvin pitkälti sarja neljästä sudesta ja kukasta sekä tämän porukan keskinäisestä kanssakäymisestä. Jaksokaupalla materiaalia uhrataan pelkästään hahmojen matkantekoon ja satunnaisiin kommelluksiin, jotka syventävät hahmojen sisäisiä kemioita, ja sen myötä myös katsoja pääsee hahmoihin kunnolla sisälle.
Mangassa tällaiseen ei kuitenkaan ole aikaa, vaan uusia juonenkäänteitä tulitetaan hengästyttävään tahtiin. Koko lyhyen kestonsa ajan Wolf’s Rain on todella intensiivinen ja nopeatempoinen, eikä jälkeäkään animen fiilistelevämmistä kohdista ole jäljellä. Lopputulos on kiirehdityn oloinen, eikä tarinassa ole kunnollista päätä eikä häntää.
Erityisen hölmöltä tuntuu sinänsä mielenkiintoisen hahmon, susia jahtaavan Quentin, ottaminen mukaan. Hänellä ja hänen koirallaan Bluella on animeversiossa kohtalaisen suuri merkitys, mutta mangaversio lakaisee ne tyynesti maton alle. Jäljelle jää vain vanha rasittava käppänä, jonka susivihan syitä käsitellään ehkä kahden ruudun ajan. Varsinaiseen juoneen hän ei liity enää etäisestikään, joten miksi koko hahmoa ei voitu vain jättää pois?
Tarinan yhdessä vaiheessa esitellään myös yllättävä lauma muita susia. Se ei taida olla ihan loppuun asti harkittu veto, sillä sarja jaksaa jatkuvasti muistuttaa susien olleen jo 200 vuotta piilossa katseilta – ja nyt tarinan puitteissa niihin tunnutaan törmäävän jatkuvasti. Huomattavasti mielenkiintoisempi olisi ollut asetelma päähenkilöistä lajinsa viimeisinä.
Sarjan miljöö sen sijaan on kehumisen arvoinen. Se sekoittaa sangen vapaalla kädellä maailmanlopun jälkeistä tuhoutunutta erämaata, fantasiaelementtejä ja jopa futuristisia ilma-aluksia ja muita kummajaisia. Erityisesti karut kaupungit ja kuolleet seudut näyttävät todella hyviltä ja sopivat erinomaisesti sarjan tarinaan.
Hengästyttävän vauhdikas toteutus
Intensiivisyyttä on korostettu myös kuvakerronnallisesti. Kohtaukset vaihtuvat nopeasti ja dynaamisesti, ja toiminnalle uhrataan paljon sivutilaa. Ruutuja on paljon per sivu, mikä osaltaan vielä lisää lukukokemuksen massiivisuutta. Nämä piirteet kyllä tukevat nopeatempoista tarinaa hyvin, mutta valitettavasti ne ovat piirtäjä Toshitsugu Iidan ainoat ansiot Wolf’s Rainissa.
Wolf’s Rain ei sinänsä ole visuaalisesti ruma tai epämiellyttävän näköinen. Siitä vaan puuttuu kokonaan piirtäjän oma persoonallinen ote – se on todella oppikirjamaiseen tyyliin piirretty. Lisäksi se on tyyliltään vähän yksitotinen: lukijalle ei jätetä kunnollisia hengähdystaukoja, vaan tarina etenee tasaisen nopeaan tahtiin koko keston. Tästä syystä sen lukeminen alkaa rasittaa hyvin nopeasti.
Animeversiota kuihduttanut nolohko ylidramatisointi on valitettavasti siirtynyt myös mangaversioon. Wolf’s Rain onkin ensimmäinen manga, jota lukiessa alkaa nähdä Twilightin mangaversion jo olevan ihan oven takana. Se ei välttämättä ole kuitenkaan sarjalle tappioksi, koska on helppo kuvitella sarjojen jakavan yhteisiä faneja.
Turhankin tuttua jälkeä
Punainen jättiläinen on viime numeroissa saanut huomautuksia huonontuneesta painojäljestään, eikä syyttä: Wolf’s Rainissakin etenkin harmaasävyt ovat todella suttuisia. Sarja käyttää juuri suttuuntuvia sävyjä aika tiuhaan, mikä oikeasti jo häiritsee lukukokemusta, vaikka painojälki muuten onkin kelvollista.
Muuten suomennettu versio on mainio: Antti Kokkosen suomennoksesta ei juuri moitteita löydy. Hänen käännöksistään voi toki todeta saman kuin aina ennenkin: paikoitellen liian kirjaimellista tai muuten tönkköä, vaikkakin yleistasoltaan todella pätevää jälkeä. Ladonnasta ja muista on vähän turha puhuakaan, kun Punikselta osaa jo odottaa tasokasta jälkeä niiden suhteen – eivätkä he petä tälläkään kertaa. Osa ääniefekteistä tosin paistaa hölmön pyöreinä alkuperäisen efektin ollessa rosoreunainen ja terävä. Pieni viilaus ei olisi ollut pahitteeksi.
Kaikkiaan Wolf’s Rainin mangaversio ei ole ihan niin tiukkaa tavaraa kuin se voisi olla. Se on versiointi varsin hyvästä animesarjasta, mutta käyttää potentiaalinsa ja sivutilansa aivan väärien asioiden puimiseen. Jos tarkoituksena oli pitää sarjan fanit kiinnostuneina dvd-lisäjaksoihin asti, veikkaan, etteivät rahkeet aivan riittäneet – mangaversio kun jää toiseksi animeversiolle aivan kaikessa.
Se on kuitenkin sinällään varsin kelvollinen, jos sitä ei ajattele potentiaalia hukkaavana osana tuoteperhettä, vaan itsenäisenä teoksena. Tosin silloinkaan se ei varsinaisesti loista, mutta on kyllä sen vaatiman lyhyen lukuhetken arvoinen kokemus.
