Kesäyön unelma

Velhon morsian – arvostelu

Kesäyön unelma

Tsubasa Kirjoittanut Petteri Uusitalo

15-vuotias japanilaistyttö Chise pystyy näkemään yliluonnollisia olentoja, ja häntä on siksi aina pidetty kummallisena. Hänen äitinsä tapettua itsensä hän on ollut vain ei-toivottu lapsi, jota on pompoteltu paikasta toiseen.

Eräänä päivänä kallopäinen velho nimeltä Elias Ainsworth ostaa Chisen taikaolentojen huutokaupasta. Hän vie Chisen maalaistaloonsa Lontoon länsipuolelle ja julistaa tekevänsä hänestä paitsi oppilaansa myös morsiamensa.

Edelleen on kuitenkin auki, mitä tämä konkreettisesti tarkoittaa. Vaikka Eliaksella onkin lihaa ja verta oleva ruumis, hän ei ole enää henkiolento mutta ei ihminenkään.

Maagijussille morsian

Elämä velhon oppilaana on enimmäkseen rauhaisaa. Eliaksen pakeilla käyvät niin lääkkeitä tarvitsevat kyläläiset kuin yliluonnolliset olennotkin, ja paikallinen pappi Simon pitää häntä nimellisesti silmällä. Eliaksen taloudenhoitajana toimii vaiteliasta sisäkköä muistuttava kodinhenki Silkie, ja pian taloon muuttaa myös pojanhahmoiseksi muuttumaan pystyvä kalmakoira Ruth, joka alkaa Chisen familiaariksi.

Kelttiläisen mytologian täyttämä maailma on monipuolinen ja kuhisee elämää. Osa on vain maagisia eläimiä, joita tavalliset ihmiset eivät näe, osa taas älykkäitä ”naapureita”, kuten keijuja ja virvatulia.

Viimeiset lohikäärmeet ovat vetäytyneet Islantiin, ja keijujen kuninkaalliset Oberon ja Titania saapuvat toisinaan vierailulle. Muuan kentauri toimii posteljoonina. Kylässä asuu myös eräs leanán sídhe, miesten elinvoimaa imevä muusa.

Chise on ”Sleigh Beggy”, magiaa pesusienen lailla varastoiva poikkeusyksilö, jotka normaalisti kuolevat rasitukseen varsin nuorina. Chisen varastoimalla magialla voi tehdä isojakin asioita, mutta sen jälkeen hän nukkuu päiväkausia. Onneksi lähistöllä asuu myös lääkärikeiju nimeltä Shannon, joka on kasvanut vaihdokkaana ihmisten parissa.

Elias aikoo pidentää Chisen elinikää erilaisten magiantuottoa hillitsevien taikakalujen avulla, mutta tämän kuolevaisuus on silti jatkuvasti läsnä. Ihmisvelhotkin elävät pitkään, ja myös taikatyökaluja valmistava lontoolainen velho Angelica joutuu elämään sen kanssa, että joutuu väistämättä joskus hautaamaan aviomiehensä.

Ymmärrystä oppimassa

Chisestä ovat kiinnostuneita myös lontoolaisen yliopiston taikurit, etunenässä arpikasvoinen Renfred ja hänen oppilaansa Alice. Taikurien ja velhojen välinen ero on yksi sarjan maailmanrakennuksen perustuksia.

Taikurit käyttävät omia voimiaan luonnonlakien ymmärtämiseen ja niiden muokkaamiseen, ja heidän loitsunsa ovat enemmänkin tiedettä. Velhot puolestaan lainaavat maagisia voimia yliluonnollisilta olennoilta ja ohittavat luonnonlait kokonaan, mikä on helpompaa mutta myös vaarallisempaa.

Elias opettaa Chiseä taikuudessa ja lääkejuomien tekemisessä, mutta myös ihan vain maagisten olentojen parissa elämisessä. Samalla Chise alkaa hiljalleen opettaa Eliakselle ihmisyyttä.

Elias ei nimittäin oikein ymmärrä kuolevaisten tunteita. Hän tietää, mitä missäkin tilanteessa kuuluu sanoa, mutta ei sisäistä tuntemuksia niiden takana. Chise miettii, että Elias on toisinaan kuin isoksi kasvanut lapsi: kirjaviisas ja helposti naurava, mutta silti jotenkin tyhjä.

Elias otti Chisen oppilaakseen aluksi ehkä vain velvollisuudesta. Tämän kanssa elämällä hänen sisällään alkaa kuitenkin hiljalleen versoa inhimillisiä tunteita, joiden nimiä Chise opettaa hänelle yksi kerrallaan: yksinäisyys, viha, mustasukkaisuus. Morsianjuttuun ei ole juuri palattu irtovitsejä lukuun ottamatta, mutta sittemmin pari on alkanut nukkua samassa sängyssä.

Paikka jonne tulla kotiin

Sarjan tärkeimpiä teemoja ovat jonnekin kuulumisen tärkeys ja perheen merkitys. Ruth on ripustautunut Chiseen hyväksyttyään lopulta edellisen emäntänsä kuoleman. Kodinhenki Silkie oli aikoinaan yksin ja onneton, kunnes päätyi Eliaksen taloon. Elias puolestaan on jo lähtökohtaisesti ulkopuolinen niin henkien kuin ihmistenkin parissa.

Chise tiedostaa Eliaksen sanojen ja käytöksen onttouden ja on tietoinen siitä, että tämä kertoo hänelle puolitotuuksia. Siitä huolimatta hän kokee tämän kanssa lämpöä, jota ei-toivottuna lapsena ei ole koskaan saanut muualla. Hänellä on nyt ensimmäistä kertaa perhe ja paikka, jossa hän kokee olevansa haluttu ja tarpeellinen.

Eliaksen entinen opettaja Lindel ja työkaluseppä Angelica varoittelevat Chiseä siitä, että hänen ei kuitenkaan kannata luopua itsenäisyydestään ja alkaa pelkäksi lemmikiksi. Samalla kun Elias oppii ymmärtämään tunteitaan, alkaa Chise puolestaan oppia tekemään asioita määrätietoisesti omasta halustaan.

Ennen pitkää Chise alkaakin olla toisinaan kaksikosta se, joka muistuttaa huolehtivaa vanhempaa enemmän. Tämä hahmonkehitys ja suhteen kehittyminen nostaa sarjan kirkkaasti yli massan.

Siitä kaulahan kapuisin, vaikk’ ois kalma kaulan päällä

Elias itse on sarjan suurimpia mysteerejä. Häntä opettanut Lindel-velho on Islannissa poroja paimentava viimeisten lohikäärmeiden ystävä, ja hän löysi Eliaksen aikoinaan hortoilemasta öisessä metsässä.

Elias ei tiedä itsestään mitään, eikä muista menneisyydestään juuri muuta kuin sen, että arvelee joskus ehkä syöneensä ihmisiä. Eri tyypit sarjassa kutsuvat häntä lukuisilla eri nimillä, yleisimpänä ”Oka” ja ”Orjantappura”. Tämä on viittaus hänen hirviömäisempiin vaihtoehtoisiin muotoihinsa, joita hän toisinaan käyttää. Tarvittaessa hän pystyy loitsimaan itselleen myös ihmiskasvot.

Toinen mysteeri on sarjan lähin vastine pahikselle: nuorelta pojalta näyttävä kuolematon velho Cartaphilus, legendan ”vaeltava juutalainen”. Hän kasaa ruumiista groteskeja kimairoja, eikä tunnu aina itsekään tietävän, mitkä hänen aikeensa ja motiivinsa ovat.

Maailmassa on myös arkisempia vaaroja, jotka vetävät tunnelman välillä painostavaksi ja uhkaavaksikin. Keijujen maailmassa aika kulkee hitaammin, ja sieltä palaamisen jälkeen vuodenajat ovat saattaneet jo vaihtua. Ilmahenget ovat kujeilevia ja pahankurisia, eivätkä kaikki taikaeläimetkään ole vaarattomia. Toisinaan velhon ovelle saapuu myös iäkkäämpiä vierailijoita, joita ei voi sanoa täysin hyväntahtoisiksi.

Satumaista menoa

Kore Yamazaki on melko kokematon tekijä, mutta jäljestä sitä ei uskoisi. Juonenkuljetus on ehkä vähän verkkaista ja tunnelmoivaa, mutta Yamazakin piirtotaidot ovat ilmiömäiset.

Sarjan ulkoasu on selkeä ja dramaattinen. Eliaksen kasvot ovat ehkä näennäisen ilmeettömät, mutta kuvakulmien valinnalla ja rajauksella niistä irtoaa niin hymyjä kuin vihaisia irvistyksiäkin. Maagisten olentojen ulkonäöt ovat mielikuvituksellisia ja maisemat komeita.

Kokonaisuutena Velhon morsian on äärimmäisen mielenkiintoinen ja laadukas manga, jota kehtaa suositella luettavaksi melkein kenelle vain.

Toinen mielipide numerossa 5/2015.

Teos: Ostokelpoinen
Hidastempoinen ja maalaileva brittihenkinen fantasiasarja täynnä ihmeen tuntua.

Julkaisu: 3/3
Värillinen kuvituskuva ja selventävät bonusmateriaalit on säilytetty. Teitittely sopii sarjaan hyvin, ja keijujen puhe on ihanan runollista.

VELHON MORSIAN (MANGA)

Velhon morsian

1 käyttäjä omistaa tämän tuotteen

  1. Teos
    3/3
  2. Julkaisu
    3/3
  1. Lukijat
    3/3

Julkaisija(t): Punainen jättiläinen
Tekijä(t): Kore Yamazaki

Plussaa:
Miinusta:

Viimeisimmät arvostelut

Kaikki arvostelut