Yön lapset

Vampire Knight – arvostelu

Yön lapset

Tsubasa Kirjoittanut Petteri Uusitalo

Vampyyriaiheisia mangoja on julkaistu vuosien varrella suomeksi paljon erilaisia. Punaisen jättiläisen kolmen osan verran julkaisema Vampire Hunter D oli gootahtavaa scifiä, vuodesta 2009 eteenpäin julkaistu Karin taas nykypäivän Japaniin sijoittuva romanttinen komedia. Trinity Blood oli shoujomangaa ja Hellsing seinenmangaa, mutta molemmat varsin toimintapainotteisia.

Tässä mielessä Matsuri Hinon Vampire Knight tunkeutuu jossain määrin uudelle alueelle: se on tyttöjen draamasarja. Twilightin tapaan sen juonesta löytyy kuumia ja vaarallisia miehiä sekä yliluonnollisuuksia. Tällaisen sopan voi kuitenkin keittää monella tavalla, ja Vampire Knight on valitettavasti kaikkea muuta kuin tasalaatuinen paketti.

Kaalit pukkiaitauksen vartijoina

15-vuotias Yuuki Cross on orpo tyttö, jonka Cross-akatemian rehtori adoptoi kymmenen vuotta sitten. Yhdessä aina äkäisen luokkakaverinsa ja kasvattiveljensä Zero Kiryun kanssa he muodostavat koulun kurinpitokomitean.

Cross-akatemian kurinpitokomitea ei kuitenkaan mittaile hameenhelmojen pituuksia, vaan suojelee koulun suurta salaisuutta: puolet koulun oppilaista on oikeasti vampyyreja. Opiskelijat on jaettu mustia koulupukuja käyttävään päiväluokkaan ja valkoisia koulupukuja käyttävään yöluokkaan. Kaikki luulevat yöluokan olevan vain rikkaiden eliittiluokka, mutta todellisuus on toinen.

Yöluokan vampyyrit ovat paitsi kauniita ja ihailtuja myös neroja, ja he ovat keksineet verenimemisen tarpeettomaksi tekevät veripilleritkin vaatimattomasti ryhmätyönä. Yöluokan ja sen asuntolan johtaja on pitkä ja cool Kaname Kuran, joka kymmenen vuotta aiemmin pelasti Yuukin hänen kimppuunsa käyneeltä toiselta vampyyrilta ja toi hänet rehtorin luokse.

Vampyyrinmetsästäjäsuvusta tuleva Zero on kuitenkin alati epäileväinen sen suhteen, voivatko vampyyrit ja ihmiset tosiaan elää sovussa, kuten rehtori toivoo. Hänellä on toki hyvä syykin olla epäluuloinen, sillä hänen oma perheensä joutui vampyyrin tappamaksi neljä vuotta sitten, eikä hän ole ikinä päässyt vihastaan yli.

Poikien tekee mieli

Tarina pyörähtää käyntiin, kun Zeron jatkuvan murjottamisen ja outojen sairaskohtausten syy selviää. Hän on vuosien ajan taistellut hidasta vampyyriksi muuttumista vastaan. Hänen perheensä tappanut vampyyri kun oli vampyyriaatelisten eliittiä, puhdasverinen, ja sellaisen puremasta elossa selvinnyt ihminen muuttuu väistämättä vampyyriksi itsekin.

Toivuttuaan Zeron yllättävästä päällekarkauksesta Yuuki päättää auttaa häntä tarjoamalla hänelle verta tarpeen mukaan ja lupaa pitää myös tämän salaisuuden salassa. Päiväluokan oppilailta salailu onnistuukin hyvin, mutta yöluokkalaisten kulmakarvat alkavat saman tien kohoilla tietäväiseen sävyyn Yuukin juoksennellessa ympäri koulua valtava laastari kaulassa.

Vampyyrien verenimeminen on luonnollisesti suunnilleen maailman käytetyin metafora seksille. Synkeät satuttamisenpelot ja epätoivoiset taistelemiset hallitsemattomia himoja vastaan ovat aina olleet nuoreen lukijakuntaan helposti uppoavia teemoja, ja tässäkin sarjassa eroottinen jännite virtaa vahvana. Zero kokee itseinhoa heräävästä vampyyriydestaan, joka vertautuu hilpeällä tavalla seksuaalisen heräämiseen. Pari ensimmäistä pokkaria ovatkin täynnä päänsärkyjä, pahoinvointia ja Yuukin paljaan kaulan tuijottelua.

Myös viileän Kanamen mustasukkaisuus alkaa nousta pintaan, ja kolmiodraaman ainekset ovat valmiina. Luonnollisesti myös Kaname on puhdasverinen vampyyri – Yuukin ja Zeron sijaan yöluokkalaisia pitää oikeastaan kurissa lähinnä hänen läsnäolonsa koulussa. Hän on vampyyrien mehiläiskuningatar, jota muut vampyyrit pelkäävät ja kunnioittavat.

Tarinaan luo lisäkierrettä se, että alkujaan ihmisiä olleet vampyyrit menettävät ennen pitkää väistämättä inhimillisyytensä ja muuttuvat E-luokan vampyyreiksi, verenhimoisiksi hirviöiksi, joilla ei ole enää mitään sijaa vampyyrien hierarkiassa. Vampyyrien ja ihmisten välisen muinaisen sodan jäljiltä sellaisia pyörii maisemissa vielä jonkin verran, ja niin aateliset vampyyrit kuin vampyyrinmetsästäjätkin pyrkivät pitämään ne kurissa.

Kaname on vältellyt vuosien ajan Yuukin puremista vaikka mieli tekisikin, koska ei halua tälle kohtaloa E-luokan vampyyrina. Zero taas vannottaa Yuukia tappamaan hänet itse, kun hän lopulta tulee vajoamaan verenjanonsa sokaisemaksi hirviöksi. Mutta voiko muutosta estää mitenkään?

Keskittyminen olennaisuuksiin

Japanilaisissa scifi- ja fantasiatarinoissa on melko yleistä, että maailmanrakennus on aika toissijainen asia. Tarinoissa keskitytään ensin hahmoihin ja tarinan välittömään tapahtumaympäristöön, ja maailman oletetaan noudattavan genrensä normaaleja käytäntöjä, kunnes kirjoittaja toisin päättää kertoa.

Tämä on toki hahmokeskeisempi lähestymistapa ja omalta osaltaan paljon helpompi ratkaisu lukijalle kuin länsimaisessa scifissä ja fantasiassa usein nähdyt massiiviset infodumppaukset. Toisaalta tällainen tapa rakentaa tarina tekee sen maailmasta usein turhankin ohuen tuntuisen. Aivan kuin se olisi vain jälkikäteen muun teoksen päälle lätkäisty tapa erottaa se muista kaltaisistaan.

Myös Vampire Knightissa suurin osa sarjasta tapahtuu joko koulussa tai sen viereisessä kaupungissa, eikä maailman suurempia linjoja avata ikinä kovin paljoa. Kaupungin katukuva on kovin eurooppalaisen näköinen. Puhelimien sijasta käytetään sähkeitä, mutta autot näyttävät nykyaikaisilta. Maailman valtioiden välillä mainitaan kulkevan maanalainen metroverkosto, mutta tämäkin tuntuu lähinnä tekosyyltä sijoittaa tarina väliaikaisesti ilmastoltaan erilaisiin maisemiin.

Vampyyrien maailman politiikkaa ja hierarkiaa aletaan avata lukijalle laajemmin vasta kakkospokkarin lopulla, kun Yuuki alkaa oppia niistä asioita. Tarinaan mahtuu paljon kaikenlaista: lukuisia tanssiaisia, epäilyttäviä uusia oppilaita, kadonneita sukulaisia, ruumiinvaihtamisia, aatelista insestiä ja muinaisten vampyyrien henkiinherättämisiä.

Tarina heittää ison vaihteen silmään siinä vaiheessa, kun Yuuki alkaa kokea verisiä harhanäkyjä. Hänen muistonsa ajalta ennen kuin Kaname pelasti hänet alkavat päästä pintaan. Mutta haluaako hän sittenkään tietää menneisyytensä salaisuuksia?

Veren vangit

Vampyyrien maailma on melko ankean poliittinen paikka, jossa uskollisuus ja hierarkiat ovat tärkeitä. Se seikka, että vain puhdasverisen purema tekee ihmisistä vampyyrejä, nostaa toki pöydälle huomion, että vampyyrit pystyvät lisääntymään keskenään myös ihan normaalisti.

Vampire Knightin vampyyrit ovat siis pitkäikäisyydestään ja paranemiskyvystään huolimatta eläviä ja kuolevaisia olentoja – lähempänä Twilightin vampyyreja kuin Anne Ricen epäkuolleita yli-ihmisiä. Veren lisäksi he syövät ja juovat myös normaaleja ruokia. Auringonvalo ärsyttää heitä mutta ei tapa, ja arkkujen sijaan he nukkuvat yleensä ihan sängyissä.

Vampyyrit myös näkyvät peileissä ja filmillä, ja itse asiassa monet heistä työskentelevätkin näyttelijöinä, malleina ja laulajina. He myös miehittävät yhteiskunnan johtopaikkoja magnaatteina, urheilijoina ja poliitikkoina, ja he ovat yleisesti ottaen kauniita, rikkaita ja hyvinpukeutuvia.

Hino on tehnyt mielenkiintoisen ratkaisun päättää, että vampyyrien olemassaolo ylipäätään ei ole tavallisten ihmisten tiedossa: heitä pidetään samanlaisina taruolentoina kuin meidänkin maailmassamme. Toisaalta toisenlainen päätös olisi ehkä sopinut paremmin kevyempään ja huumoripainotteisempaan sarjaan.

Ei sillä, etteikö tekijän tausta romanttisten komedioiden tekijänä näkyisi Vampire Knightissakin, sillä sarjan ensimmäisiin pokkareihin on vakavuuksien väliin ujutettu jopa hämäävän paljon kevyempiä kohtauksia. Tekijä kertoo pokkarien sivuhuomautuksissa vuolaasti siitä, miten hänen vakaana aikomuksenaan oli tehdä vaihteeksi vakava ja dramaattinen sarja, mutta parin ensimmäisen pokkarin ajan hänen yrityksensä hieman haparoivat.

Visuaalisesti Hino ei ole maailman omaperäisin piirtäjä, vaan hän noudattelee Hana to yume– ja LaLa-lehtien (joista jälkimmäisessä sarja ilmestyy) tavaramerkkityyliä melko orjallisesti. Sarjan koulupuvut on suunniteltu mielenkiintoisiksi, ja niiden väri toimii lukijoille helppona muistisääntönä sen suhteen, ketkä ovat vampyyrejä ja ketkä eivät.

Tämä onkin tarpeen, sillä Hinon hahmomallit ovatkin sitten osapuilleen maailman tylsimpiä. Etenkin sarjan blonditukkaiset vampyyripojat tuppaavat menemään jatkuvasti sekaisin keskenään, ja lunttaamatta aiempaa on joskus lähes mahdoton muistaa, kuka Kanamen luokkakavereista kulloinkin on kyseessä.

Kahden kauppa, kolmen kopla

Romanssitarinoissa tehtävä valinta kiltin pojan ja pahan pojan välillä on tietysti ikiaikainen. Vampire Knightin alkuasetelma on piristävä siinä mielessä, että pojista Kaname on se viileä ja asiallinen herrasmies, ja alati raivoavaa ja murjottavaa Zeroa taas pedataan pahan pojan rooliin. Mikä voisi olla törkeämpää kuin kieltäytyä tytön ystävänpäiväsuklaasta?

Asetelma toimii sen suhteen, että molemmilla jätkillä on hyvät ja huonot puolensa. Yuuki on tuntenut Kanamen niin kauan kuin pystyy muistamaan ja on hänelle myös henkensä velkaa, mutta tämä on toisaalta vieraillut hänen luonaan vain satunnaisesti kuluneen kymmenen vuoden aikana. Kaname onkin korostetusti etäinen ja mystinen ylempiluokkalainen.

Sarjan alussa Yuuki tiedostaa kaipaavansa Kanamen kainaloon, mutta tietää heidän olevan keskenään täysin yhteensopimattomia. Paitsi että toinen on ihminen ja toinen vampyyri, Kanamella on myös velvollisuutensa sukuaan kohtaan, ja vampyyriseurapiirit olettavat hänen luonnollisesti naivan toisen puhdasverisen.

Kaname on pitänyt Yuukia omana pikku prinsessanaan siitä lähtien, kun tämä oli viisivuotias, mutta ei ole koskaan purrut häntä – vaikka mieli olisi tehnytkin. Eroottinen jännite on käsinkosketeltava, kun Kaname imee verta häneen ihastuneen toisen yöluokkalaisen kaulasta turruttaakseen himonsa käydä Yuukin kimppuun.

Zero taas on elänyt Yuukin ja rehtorin kanssa viimeiset neljä vuotta, joten hän sopii aidommin lapsuudenystävän rooliin. Lisäksi Yuuki ei voi olla unohtamatta sitä, että häntä koko ikänsä vaivanneet yölliset painajaiset loppuivat siitä alkaen, kun Zero tuli heille. Tarinan alkaessa Zeron harrastukset kuitenkin ovat supistuneet lähinnä ilman paitaa murjottamiseen ja oman ohimonsa tähtäilyyn vampyyreja tappavalla pistoolilla, joten Yuuki kokee velvollisuudekseen auttaa tätä.

Zeron kanssa Yuuki olisi tukija, Kanamen kanssa taas tuettava. Mutta alkaako vampyyriksi Kanamen rinnalle vai vampyyrinmetsästäjä Zeron kumppaniksi? Ennen pitkää Yuuki joutuu valitsemaan kahden pojan välillä muutenkin kuin romanttisessa mielessä.

Zeron ja Kanamen välisestä henkilökemiastakin kehittyy ajan myötä astetta mielenkiintoisempaa, kun heidän keskinäinen inhonsa alkaa tiivistyä väkivaltaisempaan suuntaan. Toisaalta he molemmat tietävät, kuinka tärkeitä he molemmat ovat Yuukille.

Ylä- ja alamäkiä

Vampire Knightista tehtiin muutama vuosi sitten tv-animesovitus, jonka molemmat tuotantokaudet esitettiin vuonna 2008. 26 jaksossa ehdittiin käydä alkuteoksen tapahtumia läpi yhdeksänteen pokkariin asti.

Sarjalla on faninsa, mutta itse en heihin kuulu. Seitsemännessä pokkarissa paljastuu lopulta, miksi Kaname pitää Yuukia niin erityisenä. Tämän jälkeen sarjan taso alkaa valitettavasti mennä melko pitkälti alamäkeen – joidenkin mielestä jo paljon sitä ennenkin.

Mitä pitemmälle sarja etenee, sitä tehokkaammin niin koulumiljöö kuin kolmiodraamakin unohdetaan taustalle, ja tarina alkaa keskittyä entistä enemmän vampyyrien välisiin kaunoihin ja yhteenottoihin. Vampyyrien maailmaan keskittyminen oli tekijältä todennäköisesti tietoinen valinta sarjan humoristisuuden vähentämiseksi, mutta on kyseenalaista, tekeekö se sarjasta yhtään sen paremman. Itsestäni tällainen toimintapainotteinen fantasia tuntui kouludraama-alun jälkeen melkoiselta pettymykseltä, etenkin kun motiivit hahmojen tekojen taustalla eivät juuri jaksa kiinnostaa.

Myös suurin osa alussa esitellyistä ideoista, kuten Inuyasha-tyylinen vampyyrinkesytysloitsu, jossa Zeron kaulan tatuointi ja Yuukin rannekoru muodostavat parin, unohdetaan kokonaan. Toisaalta sarjan uudemmissa juonenkäänteissä on ainakin se hyvä puoli, että myös tarinan alkupuolella heikosti mukana olleita vampyyrityttöjä saadaan enemmän mukaan – vaikkakin sitten pahiksina. Heidät sentään erottaa toisistaan ulkonäöltään.

Sarja jatkuu edelleen. 15. pokkarin korvilla aiemmat juonenkäänteet laitetaan hiljalleen pakettiin ja palataan takaisin koulunpenkille, kun yöluokka perustetaan uudestaan. Matka sinne on toisaalta pitkää ja melko tuskaista tarpomista, enkä ole vielä täysin vakuuttunut siitä, onnistuuko sarja palaamaan takaisin entiseen loistoonsa sen myötä.

Mukavanoloinen julkaisu

Punaisen jättiläisen julkaisut ovat ottaneet viime aikoina mukavasti askelia takaisin kohti parempaa laatua. Värisivuja ei tästä julkaisusta löydy, mutta sen sijaan painolaatu on sillä kohtuullisen kivalla tolalla, jota on viime aikoina totuttu odottamaan.

Rastereita ja muita harmaasävyjä on käytetty kohtuullisen raskaalla kädellä, shoujosta kun on kyse. Heikommalla painolaadulla jälki olisi voinut olla aika rumaa, mutta nyt julkaisussa ei ole yhtään sivua, josta ei saisi selvää – ainakaan painojäljen vuoksi.

Lukujen aloituskuvat ovat ainoat sivut, jotka ovat olleet alun perin väreissä, ja ne ovat jääneet melko sottaisiksi, mutta ainakaan painojälki ei tule sarjan lukemisen tielle. Ihan ensiluokkaista jälki ei toki ole, vaan ohuimmat viivat katkeilevat edelleen.

Kevyesti japanilainen

Suvi Mäkelän käsialaa oleva suomennos on mukavan sujuva, eikä siitä löydy tässäkään sarjassa mitään sen ihmeempää huomautettavaa. Hahmojen nimistä huolimatta sarja ei sijoitu Japaniin, joten kielen siivoaminen ylenpalttisista japanilaisuuksista on ollut järkevä ratkaisu. Kohteliaisuuspäätteistä on jätetty jäljelle vain ”-sama”, jota kuulee siinä lähinnä muiden vampyyrien suusta näiden puhuessa Kanamesta.

Jotkut käännösratkaisuista ovat onnistuneet heikommin, sillä sanaleikit tuottavat aina haastetta. Esimerkiksi yöluokan playboy Aidoun lempinimi ”Aidoru” toki tarkoittaa ”idolia”, joksi se on käännetty, mutta yhteys on suomeksi hieman hankala tajuta. Tällaisia tapauksia tuskin tulee kuitenkaan vastaan kovin montaa.

Kehitystä on tapahtunut myös editoinnin puolella, ja onkin mukavaa, että suuri osa ääniefekteistä ja muista ruuduissa näkyvistä pikkuteksteistä on jaksettu tälläkin kertaa aina korvata käännöksillä. Mikään Ivrea-taso ei ole kyseessä, mutta julkaisuun antaa laadun tuntua jo sekin, että esimerkiksi ovien lapuissa ja Yuukin huomiopillissä olevat pienet tekstit on korvattu kokonaan.

Sarjan itsensä laadusta voidaan kiistellä, mutta ainakaan suomenkielisessä julkaisussa ei ole mitään valittamista. Jos laatu pysyy tällä tasolla, tämän vuoden tulevien julkaisujenkaan puolesta tuskin tarvitsee jännittää.

Vampire Knight

Vampire Knight

25 käyttäjää omistaa tämän tuotteen

  1. Teos
    2/3
  2. Julkaisu
    2/3
  1. Lukijat
    2/3

Julkaisija(t): Punainen jättiläinen
Tekijä(t): Hino Matsuri

Plussaa:
Miinusta:

Viimeisimmät arvostelut

Kaikki arvostelut