The Familiar of Zero – arvostelu
Oikukkaan velhon alaisuudessa
Kirjoittanut
Jani Kajasrinne
Ensimmäinen asia, jonka The Familiar of Zero tuo mieleen, on monipuolisuus. Noboru Yamaguchin rainobesarjaan perustuva anime yhdistelee oivaltavasti useita lajityyppejä samaan pakettiin. Fantasiamaailmaan perustuvassa tarinassa on taikuutta, haaremisarjan aineksia, romanttista komediaa, kouluelämää, historiaa ja ripaus shounen-machoilua. Jokaiselle löytyy siis jotain, mutta erittäin voimakas tsundere-henkinen meininki saattaa hyvinkin tappaa katsojan mielenkiinnon ennen kuin loistava tarina pääsee edes kunnolla vauhtiin.
Tarinan paalupaikalla on Louise de la Valliere, joka ei menesty velhokoulussa järin hyvin. Hänen lempinimensä on ”Zero” Louise, sillä hänen onnistumisprosenttinsa taikojen tekemisessä on pyöreä nolla. Kun lopulta on oppilaiden vuoro kutsua itselleen omat avustavat henkiolennot, Louise onnistuu taikomaan eteensä toisesta maailmasta japanilaispojan nimeltä Saito Hiraga. Pienen alkuihmettelyn jälkeen Saito alistuu kohtaloonsa ja lähtee urheasti kapuamaan orjan tasolta kohti inhimillisempää elämää, palvellen samalla erittäin lyhytpinnaista emäntäänsä, jolle mikään ei riitä.
Sodassa ja rakkaudessa…
Animaatio on perinteistä J.C.Staffin laatua. Tällä studiolla on jo runsaasti kokemusta tämänkaltaisten sarjojen tekemisestä. Ääninäyttelyn puolella pomminvarma ratkaisu on laittaa Rie Kugimiya tsunderetytön rooliin, ja niin on tehty tälläkin kertaa. Musiikin suhteen on onneksi otettu ympäristö huomioon, ja tuloksena onkin mukavaa ja fantasiatarinaan sopivaa musiikkia.
Louise on tsundere pahimmasta päästä. Hän jättää Saiton ilman ruokaa, mikäli hän on pessyt pyykit väärin. Samalla hän kuitenkin hoivaa taistelussa tajuntansa menettänyttä henkiolentoaan päiväkaupalla. Saiton elämää helpottavat muut neidot, jotka kohtelevat miestä selvästi paremmin. Fanipalvelulta ja ihmissuhdesekoilulta ei siis vältytä. Ylimielisten aristokraattien keskellä tavallinen palvelijaneito Siesta antaa Saitolle toivoa omaan maailmaan palaamisesta, samoin silloin tällöin eteen ponnahtavat tutut esineet. Esimerkkinä mainittakoon sotaväen sinko, jota palvottiin taikamaailmassa ”suuren tuhon taikasauvana”. Taikuuden ansiosta Saito on erittäin pätevä miekkamies ja häntä on myös siunattu kyvyllä käyttää kaikkia oman maailmansa aseita. Saiton rakas miekka osaa myös puhua ja laukoa vitsejä. Näillä eväillä taisteluihinkin saadaan mukavasti potkua.
Juoneen on vedetty varsin mahtipontiset suuntaviivat, mutta fantasiaseikkailulle se sallittakoon. Pääasiassa parivaljakkomme suorittaa ystäviensä kanssa yksittäisiä tehtäviä, mutta loppua kohden kaikki pienet asiat alkavat nitoutua yhteen. Ensimmäinen kausi muodostaa yksinään hyvän kokonaisuuden, mutta samalla se jättää tilaa jatko-osille. Jatkoa onkin tullut jo runsaasti, ja lisää on taatusti luvassa.
