The Drops of God – arvostelu
Aromien maailma
Kirjoittanut
Petteri Uusitalo
Hupaisan sanonnan mukaan kolme suosituinta amerikkalaista sarjakuvaa kertovat supersankareista, supersankareista ja supersankareista; kolme suosituinta japanilaista sarjakuvaa taas merirosvoista, ninjoista ja sielunmetsästäjistä.
Mangaa koskaan lukemattomia on kuitenkin yleensä vaikea saada ymmärtämään, mitä väite ”mangaa löytyy kaikenlaisista aiheista” pitää sisällään. Helpoin tapa tehdä se on antaa konkreettisia esimerkkejä, ja syksyn mangauutuuksista paras on ehdottomasti Tadashi Agin ja Shu Okimoton The Drops of God.
Sarja on myös hyvä esimerkki mangan merkityksestä ja näkyvyydestä japanilaisessa yhteiskunnassa. Se on uusin lenkki pitkässä ketjussa mangasarjoja, joilla on ollut yhteiskunnallista vaikutusta: 90-luvulla Slam Dunk sai japanilaiset innostumaan koripallosta, vuosituhannen taitteessa Hikaru no go taas sai tuhannet nuoret kiinnostumaan vanhusten lautapelin maineessa olleesta gosta. The Drops of Godissa taas keskiössä ovat viinit.
Kaikki sarjassa mainitut viinit ovat tietysti oikeasti olemassa, faktat ja historialliset yksityiskohdat samaten. Talvella 2009 esitetyn näytellyn tv-sarjasovituksensa kera manga on nostanut viiniharrastuksen suosiota paitsi Japanissa myös muualla Itä-Aasiassa, ja sarjassa namedroppaillut ranskalaiset valmistajat ovat saaneet nauttia mystisestä myynnin kasvusta. Esimerkiksi Château le Puyn vuosikerta 2003:n pullohinta nousi kertarysäyksellä 25 dollarista yli tuhanteen dollariin, kun se oli ollut keskeisessä roolissa tv-sarjan viimeisessä jaksossa.
Jeesus ja kaksitoista opetuslasta
Olutfirmassa töissä oleva nuori salaryman Shizuku Kanzaki saa eräänä päivänä tiedon, että hänen isänsä, maailmankuulu viinikriitikko Yutaka Kanzaki, on kuollut. Saapuessaan isänsä kartanoon Shizuku saa selville, että tämä oli vain viikkoa aiemmin adoptoinut pojakseen nuoren ja ylimielisen viinikriitikko Issei Toominen.
Isän testamentista paljastuu, että tämä oli ennen kuolemaansa päättänyt järjestää kilpailun. Hänen miljardien arvoisen viinikokoelmansa ja muun omaisuutensa perii miehistä se, joka pystyy tunnistamaan sanallisen kuvailun perusteella kolmetoista hänen valitsemaansa viiniä: niin sanotut ”kaksitoista apostolia” sekä mangan nimessä mainitut ”Jumalan pisarat”.
Shizukua perintö ei aluksi kiinnosta; hän kun ei ole eläessään juonut viiniä. Hänen isänsä oli kouluttanut hänen maku- ja hajuaistiaan laittamalla hänet haistelemaan ja maistelemaan pienestä pitäen kaikkea mahdollista – nuotionsavua, myskiä, akasiaa, metallia, nahkavöitä, paahtoleipää, pähkinöitä, lyijykyniä, erilajikkeisia rypälemehuja. Tämä oli synnyttänyt hänessä katkeruuden isänsä intohimoa kohtaan.
Shizuku alkaa tutustua viineihin tapaamansa ravintolasommelier Miyabin opastuksella ja yllättyy siitä, että hullaantuu niihin saman tien. Hän suostuu ottamaan haasteen vastaan, mutta ei luonnollisestikaan rahan tai maineen vuoksi, vaan päästäkseen lopultakin lähemmäs edesmennyttä isäänsä – ja antaakseen opetuksen prinssin elkeet omaavalle uudelle veljelleen.
Rypälenektarin taika
Sarja on jatkunut vuodesta 2004 alkaen 28 pokkarin ajan, ja kolmestatoista viinistä on tunnistettu tähän mennessä kahdeksan. Ensimmäinen niistä tunnistetaan vasta kuudennessa pokkarissa, joten sarjalla ei todellakaan ole kiire minnekään.
Varsinaiseen päähaasteeseen liittymättömiä sivujuonia riittää, ja ne on kaikki pakattu yhtä täyteen dramatiikkaa kuin perinnöstä kisaaminenkin.
Onnistuuko vahingossa särjetyn pullon tilalle löydetty korvaava viini välittämään juojalleen samat 15 vuotta vakan alla pidetyt tunteet kuin alkuperäinen valinta? Saako Shizuku vakuutettua italialaisiin viineihin hurahtaneen uuden työkaverinsa uskomaan, että ranskalaisillakin viineillä on arvonsa, vaikka moderni viinikulttuuri onkin roomalaisten keksintöä? Entä onnistuuko Shizuku pelastamaan konkurssin partaalla olevan ranskalaisen ravintolan, jonka maineen Toomine on murska-arvostelullaan pilannut?
Tarina ei myöskään pyöri läheskään koko aikaa pelkästään huippukalliiden juomien ympärillä. Shizuku saa nimittäin siirron firmansa uuteen viinijaostoon, jossa hänen työnään on arvioida kuluttajahintaisia viinejä ja vääntää kättä siitä, mitä firman kannattaisi alkaa maahantuoda.
Viinien maailmasta saattaa löytyä myös yllättäviä salaisuuksia. Vähemmänkin nimekkään viinitarhurin yksi vuosikerta voi olla ylitse muiden, jos hän sairasteli sinä vuonna ja häntä tuurasi salaa hänen kuuluisa setänsä Henri Jayer.
”Hinta ei kerro kaikkea”, selittää lyijykynäviiksinen baarinomistaja Fujieda, Miyabin oppi-isä. ”On totta että parhailla viineillä on tapana muuttua kalliiksi, mutta siitä huolimatta on mahdollista löytää tällaisia haudattuja helmiä. Juuri se tekee viineistä mielenkiintoisia.”
Ei elitismiä vaan elämää varten
Koska kyseessä on viinimanga, on selvää että myös sen tekijät rakastavat aihettaan syvästi. Koska kyseessä on toisaalta hyviksen ja pahiksen yhteenotosta, myös oikeita ja vääriä syitä arvostaa viinejä löytyy.
Toomine on perintökokoelman perässä mainettaan nostaakseen, Shizukussa taas syttyy kilvoittelun edetessä aito rakkaus viiniin sen itsensä vuoksi. Adoptoiko Shizukun isä Toominen kenties vain saadakseen oikean poikansa lopultakin rakastamaan viinejä – vaikka sitten haudan takaa?
Myös kilpakumppanien lähestymistavat viinien nauttimiseen ovat erilaiset. Shizuku ei aluksi tiedä mitään valmistajista, rypälelajikkeista, termeistä, pisteytyksistä tai vuosikerroista, minkä vuoksi kasvatusalueiden maaperätkin maun perusteella ulkoa osaava Toomine nauraa hänet maanrakoon. Isänsä antaman käytännönläheisen koulutuksen vuoksi Shizuku pystyy kuitenkin erottamaan ja kuvailemaan viinien hajua ja makua mestarillisesti. Hän on kuin jokaisen urheilumangan päähenkilö, jolla on sisäisiä lahjoja mutta ei kokemusta.
Toominen kliininen faktatieto on seikkaperäistä ja yksityiskohtaista, mutta hänen tiedoistaan puuttuu henkilökohtaisuus. Manga peilaa mestarillisesti kilpakumppanien täysin vastakkaisia elämänasenteita näyttämällä rinnakkain Shizukun maistelemassa ja nauramassa uusien ystäviensä kanssa samalla kun Toomine hioo sokkotunnistustaitojaan yksin asunnossaan muistiinpanojen ja loputtomien viinilasirivien ympäröimänä.
Sarjan edetessä Shizuku uppoaa viinien maailmaan yhä syvemmälle, ja hän oppii esimerkiksi terroirin – kunkin kasvupaikan ainutlaatuisen maaperän, ilmaston ja viljelytavan – merkityksen. Lukija oppii viinitietoutta kaiken muun ohessa, mutta se ei ikinä pääse nousemaan itsetarkoitukseksi: sen sijaan estradilla ovat kirjavat vertauskuvat ja niiden visualisoiminen komein koko aukeaman kuvin. Eräs viini on kuin Straussin ooppera, toinen kuin Freddie Mercuryn ääni, kolmas kuin Millet’n maalaus, neljäs kuin tivolin karuselli.
Jo ensimmäisessä pokkarissa verrataan kahden sukulaisviinin makua mansikkapellolla kävelemiseen ja kauniin neidon näkemiseen. Heikompilaatuisen viinin vahvempi maku kuitenkin katoaa nopeasti kuin neito usvaan; paremman viinin miedompi maku jää viipyilemään jälkimakuna, ja katoamisen sijaan neito kääntyy ympäri hymyillen ja syleillen juojaa.
Jämäkkä paketti, mutta…
Käsikirjoittaja Tadashi Agin nimi tuskin on tuttu kovinkaan monelle. Sen takaa löytyy kuitenkin tuottelias sisarusduo Shin ja Yuuko Kibayashi, jolla on tapana käyttää eri taiteilijanimeä eri genrejen parissa työskennellessään.
Kibayashien kädenjälkeä löytyy muun muassa Kindaichi Case Filesista nimellä Seimaru Amagi ja GetBackersista nimellä Yuya Aoki. Nimellä Ryoo Ryuumon he ovat käsikirjoittaneet viime numerossa arvostellun Bloody Mondayn, Hiroaki Iganona he taas tekevät jalkapallomanga The Knight in the Areaa, jonka animesovituksen on määrä alkaa tammikuussa.
Verticalin julkaisu on jämäkkä, sillä yksiin kansiin on pakattu kahden pokkarin verran lukuja. Yli 400-sivuiset pokkarit ovat kolmen sentin paksuudellaan jöpäköitä ja arvokkaan tuntuisia, ja tuplapokkarit tekevät näinkin pitkän sarjan keräämisestä huomattavasti normaalia edullisempaa. Julkaisun visuaalinen suunnittelukin on särmää ja tyylikästä, vaikka alkuperäinen värikäs kansitaide olisi toki ollut kiva saada.
Julkaisun ainoaksi miinukseksi jää sen kökkö ladonta. Sarjassa on runsaasti dialogia, ja Verticalin julkaisuille ominaiseen tapaan tekstit on ladottu puhekupliin paikoin varsin ahtaasti. Lisäksi teksti on jostain syystä jatkuvasti lievän kursivoitua.
Kritisoisin myös tekstin latomista sekalajisella eli sekä isoja ja pieniä kirjaimia käyttävällä tekstillä. Mangan ladontaan käytetään normaalisti pelkkiä isoja kirjaimia ihan syystä: se on huomattavasti selkeämpää. Kummastuttaa, miksi Vertical on päättänyt tehdä toisin.
Ääniefektit on jätetty paikalleen, joskin koska manga on dialogipohjainen, niitä ei ole kovin paljoa. Silloin tällöin hahmojen sisäisten monologien sijaitessa monimutkaisen taustakuvion päällä teksti on ladottu valkoisen suorakaiteen päälle, mikä on melko halvan näköistä, mutta ei onneksi mitenkään tappava ongelma.
Kaiken vaivan arvoinen
Loppupeleissä tällaisen mangan laatua harkitessa viimeinen kysymys kuuluu aina näin: onko manga hyvä silloinkin, jos sen aihe ei kiinnosta? The Drops of Godin tapauksessa näin on. Se on aiheestaan huolimatta hauska ja helposti aukeava manga, mistä jo sen Japanissa saama valtavirtasuosiokin on todiste.
Parasta sarjassa kuitenkin on se, että toisin kuin monet muut spesifin aihealueen seinenmangat – esimerkiksi mangadivarista kertova Kingyo Used Books – se ei missään vaiheessa taannu saarnaavaksi. Sen sijaan se säilyttää jatkuvasti shounenmaisen dynaamisuuden ja innon aihepiiriinsä.
The Drops of Godin maailmassa kokonaiset ravintolat saattavat kohahtaa ja jähmettyä katsomaan, kun päähenkilö kaataa viiniä pullosta dekantteriin komealta korkeudelta. Se kertoo aiheestaan intohimoisesti mutta ilman ryppyotsaisuutta, ja juuri se tekee siitä niin innostavan.
