The Betrayal Knows My Name – arvostelu
Pettymys tuntee nimeni
Kirjoittanut
Maija Lehtola
Uragiri boku no namae wa shitteiru, tuttavallisemmin Uraboku, oli yksi viime kesän pahimmista animepettymyksistä. Mielenkiintoisen alun jälkeen tarina jäi pian junnaamaan paikallaan, eikä hahmoihinkaan saatu puhallettua elämää paria poikkeusta lukuun ottamatta.
Anime perustuu Hotaru Odagirin samannimiseen mangaan, joka on nyt ilmestynyt englanniksi nimellä The Betrayal Knows My Name. Odagiri tunnetaan länsimaissa parhaiten varmasti BL-mangastaan Only the Ring Finger Knows, joka oli ensimmäisiä Digital Manga Publishingin aikoinaan kustantamia poikarakkausteemaisia mangoja. Suurin osa Odagirin tuotannosta koostuukin samanlaisesta kesystä BL-draamasta.
Uraboku on tyylilajiltaan enemmän tavallista fantasiashoujoa, mutta siihenkin on eksynyt muutamia viitteitä poikien välisistä lämpöisistä suhteista. Genren sijaan tärkeämpää lienee kuitenkin pohtia, löytyykö mangasta yhtään enempää puhtia kuin sen onnettomasta animeversiosta.
Harry Potter kohtaa Fruits Basketin
Tarinan aloitus lataa pöytään kaikki shoujo- ja fantasiatarinoiden perinteisimmät kliseet. Lapsena orpokotiin jätetty Yuki huomaa itsessään heräävän outoja voimia, joita ei pysty hallitsemaan yksin. Hänen ympärilleen alkaa kerääntyä outoa porukkaa, joista osa on pahantahtoisia demoneja ja osa mystisiä muukalaisia, jotka ovat valmiita suojelemaan häntä kaikin keinoin. Pian Yuki saakin tietää olevansa osa mahtavaa Gioun klaania, jonka tehtävänä on suojella ihmiskuntaa pahantahtoisilta demoniolioilta, duraseilta.
Kun Yuki on kerran saanut tietää tästä salatusta maailmasta, ei hän enää voi palata entiseen. Uusi elämä tarjoaa kodin ja perheen, jollaista Yuki on kaivannut koko elämänsä. Samalla hän joutuu kuitenkin jatkuvaan hengenvaaraan. Koko Giou-klaanin taistelukokoonpanon toimivuus riippuu Yukista ja tämän parantajankyvyistä, ja durasit ovat enemmän kuin innokkaita päästämään tämän pois päiviltä.
Demoneitakin enemmän Yukista on kuitenkin kiinnostunut klaanin palveluksessa toimiva komea mutta hiljainen Luka. Muita ihmisiä kohtaan Luka on kylmä ja välinpitämätön, mutta Yukia hän suojelee vaikka oman henkensä kaupalla. Vastaavasti klaanin äkäpussi Hotsuma on päättänyt vihata Yukia jo ennen kuin tämä on astunut lähellekään klaanin majapaikkaa. Mikä saa Yukin uudet kumppanit kohtelemaan tätä kuin he tuntisivat Yukin jo etukäteen?
Lopulta Yukille selviää, että kaikki klaanin jäsenet ovat aikojen saatossa syntyneet yhä uudestaan ja uudestaan taistelemaan duraseja vastaan. Hän itse ei muista entisistä elämistään mitään, mutta kaikki hänen ympärillään kyllä muistavat senkin edestä. Aiempina kertoina Yuki on syntynyt aina tytöksi, mikä on omiaan lisäämään ihmisten hämmennystä ja ennakkoasenteita. Samalla selittyy, miksi Luka on niin kiintynyt Yukiin: aiemmassa elämässään tämä on ollut Lukan rakastettu. Yukin uusi sukupuoli ei juuri tunnu häiritsevän Lukaa, ja Yuki on itse niin pölkkypäinen, ettei vihjailuista huolimatta ymmärrä, minkä takia Luka yrittää suojella häntä niin kovasti.
Tieto lisää tuskaa
Pian Yuki saa huomata, että muistamattomuus ja tietämättömyys ovat oikeastaan siunauksia. Klaanin päämies Takashiro on ottanut taakakseen muistaa kaikki edelliset elämänsä ja tekonsa. Ei tosiaan ole herkkua pystyä muistamaan kaikki virheensä kuin olisi ne vastikään tehnyt, mutta se on hinta, jonka Takashiro on valmis maksamaan pysyäkseen kärryillä vuosisatojen halki jatkuneesta sodasta pahaa vastaan.
Muistojen tuoman painolastin lisäksi mukana on myös paljon identiteettiin ja sen etsimiseen liittyvää tematiikkaa. Yuki on hylätty pienenä, joten hän on koko elämänsä tuntenut, ettei kuulu minnekään eikä ole haluttu. Voisiko hän löytää elämälleen suunnan ja tarkoituksen Giou-klaanin luota? Tarinassa seurataan myös sivusta Hotsumaan koulussa ihastuvaa tyttöä, joka yrittää miellyttää ystäviään ja sopia joukkoon niin kovasti, että hänen oma minuutensa on vähällä hautautua piiloon.
Vaikka jotkut yksittäiset teemat ihan osuvia ovatkin, ei tarina itsessään tunnu kovin syvälliseltä. Eniten sitä tuntuu vaivaavan se, ettei sarja kunnolla tiedä, mihin suuntaan haluaisi mennä. Tämä tietenkään ei ole mangateollisuudessa mitenkään harvinaista, kun sarjojen jatkuminen on kiinni niiden suosiosta eikä kovin pitkällisiä suunnitelmia kannata tai edes voi tehdä. Ensimmäisessä pokkarissa tarina ei onneksi ehdi vielä hajota omaan päämäärättömyyteensä. Siinä ei kuitenkaan ole myöskään mitään kovin erikoista tai muistettavaa.
Koska juoni ei ole mitenkään loppuunhiotun timanttinen, mangan olisi syytä toimia edes hahmojensa puolesta hyvin. Valitettavasti suurin osa tarinan henkilökaartista on varsin valjua, korkeintaan yhdellä luonteenpiirteellä varustettua kiiltokuvaa. Selkeästi pelkän huumorin vuoksi mukaan lisätyt hahmot tuntuvat turhilta eivätkä tuo tarinaan mitään lisäarvoa.
Yuki itse on kuin mikä tahansa arkkityyppinen shoujosankaritar parantavien voimiensa ja pohjattoman hyvyytensä kanssa. Tämän uudelleensyntyminen pojaksi tuntuukin aika päälleliimatulta, kun sillä ei käytännössä ole juonen kannalta suurta merkitystä, eikä fanserviceäkään nähdä sillä saralla sen kummemmin. Toisaalta Yukin vilpittömyys on ihan liikuttavaa, mutta pidemmän päälle tämän sinisilmäisyys ja puupäisyys alkaa tuntua vain rasittavalta.
Mielenkiintoisimpia mangassa esiteltäviä hahmoja on temperamenttinen Hotsuma, josta päästään näkemään niin pehmeämpää puolta kuin syvää katumusta ja itseinhoakin. Animeversiossa Hotsuman suhde partnerinsa Shuusein kanssa oli koko sarjan valopilkku, ja samaa voisi toivoa myös mangalta.
Moni kakku päältä kaunis
Sarjan ulkoasu on hyvin teinigoottityylinen koristeellisine risteineen ja ruusuineen. Piirrosjälki on perinteiseen shoujotyyliin melko hailakkaa, ja sille uskollisesti kuvitusten pääpaino on ehdottomasti hahmoissa. Taustoja tai mitään muutakaan ylimääräistä ei nähdä kuin tarpeen vaatiessa. Välillä mietityttää, onko Odagiri keskittynyt liikaakin pelkästään nättipoikiensa ulkonäköön, sillä tarinan kannalta oleelliset toimintakohtaukset tuntuvat monesti lähinnä staattiselta poseeraamiselta. Sivut on usein myös ahdettu täyteen puhekuplia ja pieniä ruutuja, mikä hankaloittaa lukemisen sujuvuutta.
Osaltaan lukemista hidastaa myös Yen Pressin outo tapa kääntää ääniefektit. Alkuperäiset tehosteet on jätetty sikseen, ja niiden viereen on kirjoitettu sama sekä romanisoituna että käännettynä. Lopputulos on varsin sekava, kun jokaisen tehosteen merkitys täytyy tihrustaa erikseen sen sijaan, että ne olisivat luonteva osa sarjakuvaa.
Muutoin julkaisun laadussa ei kuitenkaan ole valittamista. Syystä tai toisesta kaikki Urabokun osat julkaistaan englanniksi muhkeina tuplapokkareina. Hinta on tietysti myös sitten tuplana, vaikka lienee se ja sama, maksaako kaksikymppiä kahdesta erillisestä pokkarista vai yhdestä, jossa on mukana kahden sisältö.
Odagirin taiteen ystäviä ilahduttanee tieto myös siitä, että julkaisusta löytyy useamman aukeaman verran värisivuja. Kohtalaisen valju sisältö on siis osattu edes pakata komeisiin raameihin.
