Suzunari! – arvostelu
Lyhyt mutta pliisu
Kirjoittanut
Petteri Uusitalo
Shoko Iwamin kahden pokkarin pituinen Suzunari! oli Antti Grönlundin viimeisiä sarjavalintoja ennen hänen lähtöään Punaiselta jättiläiseltä. Sarja korvaa päättyneen K-ON!:in jättämää tyhjiötä neljän ruudun huumoristrippimangan suhteen, mutta lyhyytensä vuoksi siitä ei valitettavasti riitä hupia kovin pitkäksi aikaa.
Kyseessä on muutenkin hieman poikkeuksellinen sarjavalinta. Suzunari! on nimittäin huumoriltaan harvinaisen kulttuurisidonnainen, vaikka tyttöjen välinen halailu ja pusuttelu aina kivaa onkin.
Kissatyttö ja paijaushelvetti
Koulutyttö Kaede löytää eräänä aamuna sängystään itsensä näköisen tytön, jolla on kissankorvat. Hänen vanhempansa ovat valmiita adoptoimaan Suzuksi itseään kutsuvan tytön saman tien, vaikka Kaede ei olekaan yhtä innostunut.
Sarjan yurivibat ovat vahvoja, sillä Suzu on hyvin stereotyyppinen kissatyttö: häntä eivät ihmisten sosiaaliset normit juuri paina, ja hän suukottelee ja halailee Kaedea jatkuvasti. Hän myös pyrkii tämän kanssa samaan sänkyyn vaikka luokkaretkelläkin, eikä keksi koulun tulevaisuudensuunnitelmalomakkeeseenkaan muita vastauksia kuin että haluaa Kaeden morsiameksi.
Sarjan huumori on perinteistä japanilaista manzaihuumoria, ja se perustuu suurimman osan aikaa sille, että Kaede reagoi ärsyyntyneesti jonkun muun hahmon tekemisiin. Tätä varten sarja on täynnä litteitä yhden vitsin henkilöhahmoja, kuten okkultismiin hurahtanut Natsumi, moesta intoileva nörtti Iinchoo ja vedonlyöntikoukussa oleva opettaja Etoo. Kaeden vanhemmat taas keskittyvät lähinnä kannustamaan Suzun jatkuvia lähentely-yrityksiä.
Hieman yllättävänä ratkaisuna sarja ei ole kuitenkaan puhdasta huumorihömppää. Horisontissa kurkkii koko ajan synkähkö taustatarina kuolleesta kissasta, joka pyysi pyhäkön jumalalta mahdollisuutta palata omistajansa luokse ihmishahmossa.
Väliinputoajakäännös
Suvi Mäkelän käännös on periaatteessa yhtä sujuvakielinen kuin aina. Veikeänä yksityiskohtana Suzun ”oneichan” on suomeksi ”siski”.
Toisaalta jotkut käännösratkaisut aiheuttavat pientä päänpudistelua. Tsundereja sanotaan ”suloisiksi mutta töykeiksi tytöiksi”, ja makusiirapilla maustettu jäähilejälkiruoka kakigoori taas on kääntynyt ”mansikanmakuiseksi jäähilevedeksi”. Käännös tuntuu näin ollen hieman väliinputoajalta: onko se suunnattu kasuaaleille lukijoille vai sellaisille, jotka jo tietävät Japanista melko paljon?
Edellä mainitut käännösratkaisut viittaisivat ensimmäiseen vaihtoehtoon, mutta toisaalta viittaukset sukulaishuijauksiin ja näyttelijä Reo Morimotoon todennäköisesti menevät suurimmalta osalta tällaisista lukijoista varmaan täysin ohi. Sama koskenee sitä, miten punainen riisi liittyy merkkipäivien juhlistamiseen tai maidonjuonti rintojenkasvamistoiveisiin. Alaviitteitä on käytetty tähän nähden hyvin säästeliäästi: viittaus Pikmin-pelisarjaan ja Havaijin kuningas Kamehamehaan on selitetty alaviitteessä, mutta To Heartia tai Doraemonia ei.
Muilta osin julkaisu on kohtuullisen esimerkillinen. Painolaatu on toki edelleen melko kehno, mutta koska suurin osa värisivuista on säilytetty väreissä, ei sumeita harmaasävysivuja ole kuin ensimmäisessä osassa. Myös ääniefektien käännökset on aseteltu alkuperäisten ääniefektien päälle aina kun mahdollista, joten ruutujen sisäinen tasapaino on säilynyt varsin hyvin.
Kaiken kaikkiaan Suzunari! ei kuitenkaan vain valitettavasti ole kauhean hyvä sarja. Sen huumori on melko yksinuottista, eikä taustatarinassa olevaa draamaa ole tarpeeksi kantamaan koko sarjaa. Niinpä tätä sarjaa kehtaa suositella lähinnä vain kevyen yurihuumorin ystäville, ja heillekin lähinnä lyhyyden vuoksi.
