Haamujengeilyä buddhalaisittain

Rinne – arvostelu

Haamujengeilyä buddhalaisittain

Tsubasa Kirjoittanut Petteri Uusitalo

Uskonto on Japanissa kietoutunut niin tiiviisti arkeen, että moni ei edes tule pitäneeksi maan kahta uskontoa, shintolaisuutta ja buddhalaisuutta, eri asioina. Sanotaan, että japanilaiset syntyvät shintolaisina ja kuolevat buddhalaisina: buddhalaiset menot kun liitetään leimallisesti elämän päättymiseen ja jälleensyntymiseen.

Rumiko Takahashin uusin sarja Rinne pyörii sielujen ja henkien ympärillä, joten luonnollisesti buddhalainen maailmankuva jälleensyntymisestä ulottuu sen joka soppeen.

Henkimaailman hommia

Kun Sakura Mamiya oli pikkutyttö muuan pahansuopa shinigami, damashigami, houkutteli hänet tuonpuoleiseen ja yritti kerätä hänen sielunsa ennen aikojaan. Paikalle osunut toinen shinigami palautti hänet takaisin ihmisten maailmaan, mutta siitä lähtien hän on kyennyt näkemään aaveita ja henkiä.

Sakuran aloittaessa lukion hän saa luokkatoverikseen Rinne Rokudoon, puoliverisen shinigamipojan. Rinne tekee velkaansa maksaakseen shinigamin töitä ja ohjaa eksyneitä sieluja kohti tuonpuoleista, ja kykynsä vuoksi Sakura päätyy usein mukaan toimintaan. Sarjan alussa Sakura toimii sen toisena päähenkilönä, mutta sarjan esitellessä sivuhenkilön toisensa jälkeen hän jää sen edetessä yhä enemmän sivustaseuraajan rooliin.

Henkien auttaminen on monipuolista hommaa, mutta yleensä kuvioon liittyvät selvittämättömät asiat, jotka estävät vainajaa jatkamasta matkaansa. Ongelma on se että haamut eivät useinkaan tiedä missä vika piilee, ja toimeksiannot tulevatkin yleensä näiden vaivaamilta eläviltä. Rinne vastaanottaa säännöllisesti uhrilahjoja ja avunpyyntöjä koulun pihan perällä olevaan käyttämättömään sääasemaan.

Rakkaudentunnustuksensa väliin jättänyttä kuollutta tyttöä kaduttaa nolo rakkauskirje, jonka hän tuli jättäneeksi kirjaston kirjan väliin. Köksänluokkaa vainoaa kuolleen pojan haamu, joka angstaa sitä ettei kukaan tyttö ikinä antanut hänelle ruokaa. Sakuran luokalla ala-asteella ollutta poikaa kaduttaa, että hän ei ikinä ehtinyt antaa tälle tältä varastamaansa jojoa takaisin. Eksyneen lemmikkialligaattorin henki etsii edelleen omistajaansa. Ja niin edespäin.

Aluksi meille kerrotaan Rinnen maksavan shinigami-isoäitinsä synnyttämää velkaa (tämä kun oli luvannut tehdä kymmenkertaisesti töitä saadakseen luvan pidentää Rinnen kuolevaisen isoisän elämää 50 vuodella ja mennä tämän kanssa naimisiin). Pian meille kuitenkin selviää, että velan takana on itse asiassa näiden poika, Rinnen isä – kelvoton ja lipevä huijari, joka toimii damashigamifirman johtajana, lainailee rahaa ilman aikomustakaan palauttaa mitään ja on väärentänyt poikansa nimikirjoituksen velkakirjaan jos toiseenkin.

Hiljalleen romanttiset juonenkäänteet alkavat vuotaa työtehtävien puolelta myös vakiohahmojen elämään. Hääräävänä apulaisena toimivan Rokumon-kissan ohella myös muita sivuhahmoja esitellään tasaisen tappavaan tahtiin, ja Takahashille ominaiseen tyyliin monimutkaisten yksipuolisten ihastussuhteiden verkosto alkaa kutoutua hahmo hahmolta.

Rinnen ja Sakuran luokalle siirtyy manaajaperheen poika Tsubasa Jumonji, joka luulee kaikkea näkemäänsä yliluonnollista pahoiksi hengiksi ja yrittää karkottaa niitä siunattua tuhkaa heitellen ja Raamatulla mätkien. Hän on ollut lääpällään Sakuraan ala-asteelta asti, koska tämä oli ainoa joka hänen tapaansa näki henkiä. Tsubasan säestäjänä toimii rikkaan shinigamiperheen tytär Ageha, jonka viikatteessa on rusetteja ja joka alkaa kuumotella Rinneä tämän pelastettua hänen henkensä pari kertaa.

Sarjan edetessä Rinne puhuttelee Sakuraa edelleen muodollisesti tämän koko nimellä, mutta on selvästi alkanut hiljalleen ihastua tähän; Sakura taas vaikuttaa ainakin toistaiseksi välinpitämättömältä koko asian suhteen.

Manaaminen on halpaa, jälleensyntyminen kallista

Sarjan kantava teema on raha. Sielujen on nimittäin maksettava kulkumaksu päästäkseen jatkamaan matkaansa samsara-elämänpyörässä ja voidakseen jälleensyntyä, ja ongelman muodostaa se, että Rinne on rutiköyhä.

Sarjan alussa Sakura joutuukin lainaamaan Rinnelle rahaa sielujen tietullia varten. Takahashi kuitenkin hylkää tämän idean taivaallisesta anekaupasta pian ja keskittyy enemmän erilaisiin työkaluihin, joita Rinne tarvitsee lähettääkseen henkiä tuonpuoleiseen ja selvittääkseen niiden ongelmat.

Rinne kykenee nimittäin verenperintönsä vuoksi näkemään henkiä, mutta niiden hoiteleminen on kokonaan toinen juttu. Ainoat työkalut jotka hän omistaa ovat shinigamin tunnusomainen viikate sekä hänen kehonsa henkimuotoon muuttava, rajan taakse matkaamisen mahdollistava tuonpuoleisen haoritakki.

Loput työkalut on ostettava tuonpuoleisesta – ja kaikki maksaa. Tarvikkeet ovat varsin hilpeitä: voimakenttiä hajottavia suihkeita, hyönteissavujen tapaan toimivia hengenkarkotteita, puhallettavia ilmapalloja jotka tappelevat pahoja henkiä vastaan, kirouksiin reagoivaa luminolia, värikuulia jotka värjäävät henkiä niin että kuolevaisetkin näkevät ne…

Isoisänsä kuoleman jälkeen Rinne on asunut koulun vanhassa, purkutuomion saaneessa kerhorakennuksessa. Hän tulee onnelliseksi jo pelkästä yksinkertaisesta bentoboksista tai lahjaksi saaduista käytetyistä verkkareista, ja kliseiseen tapaan hän kasaa lisätienestikseen paperikukkia (joskin tämä tuntuu usein vain tekosyyltä saada tilaisuus piirtää hänet poseeraamaan coolisti ruusu kädessä).

Toistuva vitsi sarjassa on, että Rinnelle pienetkin rahasummat tuntuvat isoilta; Ageha puolestaan ei ikinä ymmärrä rahan arvoa. Rinnen lapsuuden arkkivihollinen, demoni Masato puolestaan on smokkia käyttävä demoni, joka hyökkäyksenään heittelee käteiskortteja…

Miksi korjata jotain joka ei ole rikki

Rumiko Takahashi on koko vuosikymmeniä kestäneen uransa ajan surffannut viimeisimpien mangatrendien harjalla – tai juossut niiden perässä, jos ilkeämmin haluaisi sanoa.

70-luvulla scifi oli muodissa Star Warsin ja siitä rutosti vaikutteita ottaneen Keiko Takemiyan To Terra -mangan myötä, joten Takahashin debyyttityö Urusei Yatsura oli scifikomedia. 80-luvun alussa Mitsuru Adachi aloitti romanttisten shounensarjojen buumin, jonka mukaan Takahashi hyppäsi Maison Ikkokulla.

80-luvun loppuun mennessä romantiikka oli mennyt muodista, ja sen sijaan humoristisemmat tappelusarjat olivat in Dragon Ballin myötä; Takahashi aloitti Ranma 1/2:n. 90-luvulle tultaessa päivän sana oli fantasia, joten Takahashi vastasi haasteeseen Inuyashalla. Näin 2000-luvulla Bleach ja Death Note ovat näyttäneet mallia henkimaailmasta kertomisesta nykyaikaisella tvistillä, joten lopputulos on Rinne.

Yliluonnollisen kiinteästä mukanaolosta huolimatta suurin osa Rinnen tapahtumista sijoittuukin arkiseen maailmaan. Tuonpuoleiseen lennähtäminen on yhtä simppeliä kuin naapurissa käväiseminen, ja manalan portitkin näyttävät erehdyttävästi metroasemalta. (Pääsymaksu ilman kulkukorttia 1800 jeniä.) Kuolevaiset sivuhahmotkaan eivät ikinä näytä erityisen epäuskoisilta nähdessään aaveita ja henkiä, vaan tuntuvat hyväksyvän niiden olemassaolon itsestäänselvyyksinä.

Rinne on tunnelmaltaan kevyempi kuin Inuyasha, ja onkin selkeä paluu Ranma 1/2:n humoristiseen tyyliin. Neljättä seinää rikotaan säännöllisesti: useaan otteeseen hahmot saattavat esimerkiksi katsoa ylläolevassa ruudussa esitettyä takaumaa ja kommentoida sitä. Henkimaailman juttuja selitetään säännöllisesti kertovin tekstilaatikoin, jotka entisestään lisäävät huvittavuutta.

Miksi korjata jotain joka ei ole rikki

Takahashi on niitä harvoja mangakoja, joiden sarjoja voi pitää varmana sijoituksena. Niinpä se onkin saatu maailmalle nopeaan tahtiin: se alkoi Japanissa vasta huhtikuussa 2009, mutta sekä englanniksi että suomeksi sitä on julkaistu jo useamman pokkarin verran. Jenkkijulkaisija Viz jopa julkaisee uusimpia lukuja nettisivuillaan ilmaiseksi poistaakseen faniskanlaatioiden tarpeen.

Egmontin julkaisu on sen verran hyvänlaatuinen, että 7,95 euron hinta on oikeutettu. Paperi on keskivertoa ja painojälki skarppia; jopa alkujaan värillisten sivujen harmaasävyt on saatu toistumaan raikkaasti. Ranma 1/2:n karmaiseva painojälki on enää muisto vain.

Antti Kokkosen suomennos tasapainoilee onnistuneesti dialogin japanilaisuuden suomeksi sovittamisen ja sen säilyttämisen välillä. Rokumonin kohtelias puhetyyli ja muut vastaavat nyanssit välittyvät kohtuullisen onnistuneesti ilman puhuttelupäätteitäkin. Toisaalta käännöshuomautuksia ja muita alaviitteitä on paljon, ja pokkarien takaa löytyy myös mukavia lisämuistiinpanoja joita ei ole ollut välttämätöntä tunkea ruutujen väleihin.

Sarja onkin siinä määrin kiinteästi japanilaiseen mytologiaan sidottu, että kulttuurisidonnaisten juttujen häivyttäminen taustalle tuskin olisi erityisen hyvin onnistunutkaan. Kiintoisana huomiona pitkät vokaalit on sarjassa kirjoitettu sirkumfleksein – esimerkiksi Rokudoo kirjoitetaan Rokudô.

Tätä kirjoitettaessa sarja on ilmestynyt 80 luvun verran, mikä tekee pyöreät kahdeksan kokoomapokkaria. Jos Rinne on yhtään samasta puusta veistetty kuin Ranma 1/2 voidaan jo melko turvallisesti sanoa, että se on jo asettunut enimmäkseen niihin uomiin joita tulee virtaamaan jatkossakin.

Epäilemättä lukuisia sivuhahmoja on vielä esittelemättä, mutta toistaiseksi sarja näyttäisi olevan suhteellisen kevytrakenteinen: suurempia dramaattisuuksia tai muutamaa lukua pidempiä juonikaaria ei juuri löydy, ja jokaisen ongelman jälkeen sarja palaa status quoonsa, jonka ankkurina tuttu ja turvallinen koulumiljöö toimii. Inuyashan loputtomasti venyneeseen mukajuoneen verrattuna episodirakenteisuus tuntuukin raikkaalta tuulahdukselta. Eri asia tietysti on miltä asia tuntuu, jos samaa kaavaa toistetaan seuraavat kymmenen vuotta.

Toisaalta sarjan romanttiset juonenkäänteet ovat vasta hiljalleen versomassa, mutta toisaalta sarja vaikuttaa keskittyvän huomattavasti enemmän komediaan kuin niihin. Kukapa tietää mitä tästäkin sarjasta vuosien saatossa kuoriutuu, mutta toistaiseksi se kuitenkin vaikuttaa sisältävän lähinnä vain sitä samaa mitä aina ennenkin.

****

Moni Rinnen elementeistä on kuin suoraan kopioitu Takahashin vanhemmista sarjoista: Rokumon on kuin Inuyashan Shippo, ja Masato muistuttaa Ranma 1/2:n Ryogaa kulmahammasta ja lapsellista kaunaansa myöten. Sakuran avatessa hiuksensa saparoiltaan häntä ei erota Kagomesta mitenkään.

Animen entisen päätoimittaja Jari Lehtisen artikkeli, jossa hän käy läpi muutamia Takahashin sarjoissa olevia samankaltaisuuksia:

http://bit.ly/kierratyskeskus

Rinne

29 käyttäjää omistaa tämän tuotteen

  1. Teos
    2/3
  2. Julkaisu
    3/3
  1. Lukijat
    2/3

Julkaisija(t): Egmont Kustannus
Tekijä(t): Rumiko Takahashi

Kesto: 2 pokkaria (jatkuu)

Plussaa:
Miinusta:

Viimeisimmät arvostelut

Kaikki arvostelut