Yksikään ihminen ei ole saari

Planetes – arvostelu

Yksikään ihminen ei ole saari

Tsubasa Kirjoittanut Petteri Uusitalo

Planetes 1 kansi

Silloin kuin science fiction ei esitä tulevaisuutta ankeana ja kamalana, se esittää sen usein ideaalina ja onnellisena. Syy on toki yksinkertainen – on huomattavasti helpompaa luoda mielenkiintoinen miljöö tarinalle, kun kärjistää todennäköisyyksiä hieman jompaankumpaan suuntaan.

Makoto Yukimuran Planetes on tässä mielessä yksi poikkeuksellisimpia koskaan lukemiani scifimangoja. Sen tulevaisuudessa ihmiset elävät ihan niin kuin ennenkin: heillä on työnsä, palkkapäivänsä, perheensä, sairaslomansa. Ja minne tahansa he menevätkin, sinne he vievät myös pahat tapansa: politiikkansa, terrorisminsa, tupakointinsa – mutta myös toiveensa ja unelmansa.

Planetes_3

Realistinen tulevaisuus

Eletään vuotta 2075. Ihmiset ovat asuneet avaruudessa jo 30 vuoden ajan: Kuussa on pysyvää kaivostoimintaa ja avaruussatamia, ja Marsissakin on ollut siirtokunta jo vuosia. Parhaillaan ollaan rakentamassa alusta seitsemän vuoden matkalle Jupiteriin. Avaruuden valloittaminen on valtioiden ja suurten korporaatioiden puuhaa; Cowboy Bebop -tyyliset yksityiset avaruusalukset ovat vain hupsuja unelmia.

Tästä huolimatta se on päähenkilö Hachimakin unelma, sillä hän haluaa oman avaruusaluksen ja on valmis puurtamaan sen eteen. Tämän takia hän säästää rahaa työskentelemällä Technora-yhtiön vähiten arvostetuimmassa yksikössä: romunkerääjänä.

Epäcooliudestaan huolimatta Hachimakin ja hänen työkavereidensa, amerikkalaisen Feen ja venäläisen Jurin, työ on elintärkeää avaruuslentojen tulevaisuudelle. Ihmiskunta on ampunut avaruuteen rautaa jo yli sadan vuoden ajan, ja kiertoradalla jokainen mutterikin saattaa aiheuttaa onnettomuuden. Pahimmillaan satelliitinraadot ja polttoainetankit voivat hajota niin pieniksi palasiksi, ettei niitä pystytä enää keräämään.

Scifinä Planetes on mestariteos. Yukimura kuvaa tulevaisuutensa kiillottomana ja realistisena, ja tekniikka on sellaista, jolta se voisi todella näyttää 60 vuoden päästä. Avaruudessa työskentelemisessä ei tule olemaan mitään ihmeellistä; ennen pitkää se tulee olemaan yhtä arkista kuin mikä tahansa muukin. Mitä nyt terveysongelmat ovat vähän erilaisia ja työkomennukset pidempiä.

Sarja on miellyttävä myös ulkoasultaan. Mikäli piirrosjälkeä vertaa Yukimuran nykyiseen sarjaan, 1000-luvun viikingeistä kertovaan Vinland Sagaan, ero on toki massiivinen – mutta ei hän mitenkään huono ollut Planetesia tehdessäänkään. Ahtaat, tavaroita täyteen tungetut asuintilat ovat jyrkässä kontrastissa avaruuden tyhjyyden kanssa. Tekniset laitteet on piirretty yksityiskohtaisesti ja ihmiset siten, että ilmeille jää tilaa. Ruutusommittelu on väljää ja selkeää, ja hiljaisille hetkille annetaan oma aikansa.

planetes_4

Risteäviä ihmiskohtaloita

Tarina ei kuitenkaan kerro romunkeräyksestä, vaan itse romunkerääjistä. Pääosassa ovat hahmojen sisäinen kasvu ja itse kunkin oman paikan löytäminen maailmassa.

Esittelemällä Hachimakin raketteja rakentelevan pikkuveljen sarja asettaa vastakkain nuoruuden unelmat avaruudesta ja siitä raa’asta, aikuisesta työstä, jota se oikeasti vaatii. Sarja on täynnä hänen kaltaisiaan muutamaan kertaan tavattavia hahmoja, jotka kaikki tarjoavat lukijalle palasen omaa maailmankuvaansa.

Suuret tavoitteet ovat myös usein ristiriidassa arkielämän kanssa. Hachimakin isä, Mars-lentojen veteraani, haluttaisiin mukaan Jupiterin-tutkimusmatkalle, mutta hän itse haluaisi jo jäädä eläkkeelle. Myös Hachimaki pyrkii mukaan miehistöön, koska palkka olisi hyvä. Mutta kuinka paljon hän on valmis uhraamaan unelmiensa eteen?

Voidakseen lähteä Hachimakin on koulutettava tilalleen uusi työntekijä, Tanabe. Tämän motivaatiot romunkeräystyöhön ovat hyvin erilaiset kuin Hachimakilla, ja erilaisten arvojensa takia pari ottaakin usein yhteen. Tanabe arvostaa perhesiteitä yli kaiken, kun taas Hachimaki pitää tavoitteitaan rakkautta tärkeämpänä – tai niin hän ainakin aluksi luulee.

Yksi kiehtovimmista juonista asettaa vastakkain Feen kiertoradalla käytäviä sotatoimia vastustavan kansalaistottelemattomuuden ja hänen yhdeksänvuotiaan poikansa Albertin uhmakkaan taipumuksen tuoda kotiin kulkukoiria. Samainen juonikaari vertaa myös armeijan halua osoittaa sotilaallinen uskottavuutensa vahingoista välittämättä Feen lapsuudessa sattuneeseen tapahtumaan, jossa hänen kehitysvammainen setänsä joutui rasismin vuoksi syntipukiksi asiaan, jota ei ollut tehnyt. Molemmissa tapauksissa viattomat joutuvat kärsimään silmittömän kostonhalun vuoksi.

Sarjan edetessä Hachimakin jääräpäisyys alkaa lopulta jättää häneen jälkensä. Kuten Nietzsche aikoinaan totesi: jos tuijotat kuiluun liian kauan, kuilu alkaa tuijottaa takaisin. Ja avaruutta syvempää kuilua ei ole.

Joskus vain kaukaa näkee lähelle: Hachimakikin joutuu matkustamaan Jupiteriin asti päästäkseen sinuiksi sen kanssa, mikä hänelle on todella tärkeää. Loppujen lopuksi sarjan viesti on, että kaikkia ihmisiä motivoi paitsi halu saavuttaa jotain, myös halu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Se kertoo tarinaansa vakavista aiheista, mutta huumoriakaan unohtamatta.

planetes_1

Tuttua Puniksen nykylaatua

Tokyopop julkaisi sarjan aikoinaan englanniksi 2003–2005, kun Yhdysvaltain mangamarkkinat elivät kultakauttaan ja jokaisella kustantajalla oli ylimääräistä rahaa poltettavaksi. Sen julkaisu oli lastattu värisivuilla ja loppuliitteillä. Neljäs pokkari jopa julkaistiin kahdessa osassa, jotta puolikkaiden mukana saatiin julkaistua Yukimuran kunnioitettavalla tarkkuudella kasaamaa lisämateriaalia bonuskirjasta, joka julkaistiin Japanissa mangan päättymisen jälkeen. Nämä liitteet syvensivät mangan maailmaa ja sen historiaa.

Tokyopopin julkaisun painokset ovat kuitenkin olleet kiven alla jo vuosia, ja nykyään niistä joutuu maksamaan jo sievoisen summan. Tähän saumaan iskee Punaisen jättiläisen tuore suomalainen julkaisu, jonka ensimmäinen osa ehti kauppojen hyllyille huhtikuussa.

Teknisesti Puniksen julkaisu on mukiinmenevää keskitasoa. Loppuliitteitä ei löydy, ja kulttuurihuomautukset – jotka tässä sarjassa liittyvät lähinnä avaruusteknologiaan ja avaruudentutkimuksen historiaan – on mahdutettu ruutujen väleihin ja alaviitteiksi.

Antti Kokkosen suomennos ajaa asiansa, joskin tuntuu paikoin hieman turhankin kirjaimelliselta ja jäykältä. Tekstin ladonta on niin ikään asiallista, eikä kirjoitusvirheitäkään näy. Luovuuden suuremmalle käytölle tosin olisi ollut mahdollisuuksia – esimerkiksi kohtauksessa, jossa hahmot puhuvat keskenään japania ja englantia sekaisin, olisi käytetyn kielen voinut ilmaista hieman elegantimminkin kuin puhekuplissa olevilla (eng)– ja (jap)-merkinnöillä. Eri fonteilla esimerkiksi?

Painojälki on samaa luokkaa kuin viime numerossa arvostellussa Chrono Crusadessa, joten paperin kuidut kurkistelevat edelleen musteen alta. Tämä ei onneksi haittaa lukemista muualla kuin alkujaan värillisillä sivuilla, jotka eivät tällä kertaa näytä nekään tukkeutuneen samanlaiseksi yksityiskohtansa kadottaneeksi mössöksi kuin edellisessä sarjassa – tai ainakaan suurimmaksi osaksi: ykköspokkarin sivu 192 on melko itkettävä. Toivottavasti vastaavanlaisia ei tule jatkossa vastaan enempää.

Joka tapauksessa Planetes on paras suomeksi julkaistu seinenmanga. Se on juoneltaan hieman hajanainen, mutta korvaa sen temaattisella yhtenäisyydellään; mitään vastaavaa ei suomeksi löydy. Se on pakko-ostos.

planetes_2

Planetes

17 käyttäjää omistaa tämän tuotteen

  1. Teos
    3/3
  2. Julkaisu
    2/3
  1. Lukijat
    2/3

Julkaisija(t): Punainen jättiläinen
Tekijä(t): Makoto Yukimura

Kesto: 4 pokkaria

Plussaa:
Miinusta:

Viimeisimmät arvostelut

Kaikki arvostelut