Okamiden – arvostelu
Turri-Zeldan loistokas paluu
Kirjoittanut
Aino Tegelman
Playstation 2:lle vuonna 2006 julkaistu Ōkami ei koskaan saavuttanut tajunnanräjäyttävää myyntimenestystä, mutta tästä huolimatta keräsi se seikkailupelirintamalla kulttiklassikon statuksen. Klassista japanilaista historiaa ja sumi-e -mustemaalaustyyliä hyväksikäyttävä Zelda-imitaatio jäi mieleen tunnelmallisuudellaan ja visuaalisella ilmeellään.
Ōkami sai Wii-porttauksen vuonna 2008, jatko-osaa puolestaan saatiin odottaa vuoteen 2010 asti. Ōkamiden onkin suoraa jatkoa esikoisteokselle, mutta alustaksi on tällä kertaa valittu Nintendo DS. Jos alkuperäinen Ōkami tuo ensimmäisenä mieleen taistelusysteeminsä kulmakiven, Celestial Brush -piirrostyökalun, vaikuttaa Ōkamiden kuin DS:lle tehdyltä: mitä saadaan aikaiseksi, kun pelaaja kerrankin saa kirjaimellisesti piirtää suoraan näytölle?
Paluu Nipponin nummille
Ōkamiden on kronologisesti suoraa jatkoa edeltäjälleen. Muutama vuosi Amaterasu-auringonjumalasuden palattua taivaallisiin korkeuksiinsa on ihmiskunta jälleen vaarassa. Puunhenki Sakuya kutsuu vanhan ystävänsä apuun, mutta yllätys on suuri, kun esiin putkahtaakin pieni, valkoinen karvapallero: Amaterasun pennuksi oletettu Chibiterasu.
Chibiterasu on pieni ja pippurinen, mutta kaukana emonsa kunnian päivistä. Onneksi tämän kumppaniksi matkaan lähtee edellisen pelin Susanon poika, Kuni, jolla on palava tarve pelastaa kylänsä demonien kourista. Siinä missä kiertävä taiteilija Issun auttoi aikanaan Amaterasua keräämään uusia voimia pahan taltuttamiseksi, tapaa Chibiterasu matkallaan Kunin lisäksi muita urheita lapsia. Heidän avullaan tämä vähitellen opettelee kaikki tarvittavat kyvyt kaiken takana hääräilevän huruhengen, King Furyn, nitistämiseksi.
Ystävyys, rohkeus ja periksiantamattomuus muodostuvat kulmakiviksi Chibiterasun seikkailun aikana. Ennen King Furyn lopullista kohtaamista tutustutaan uusiin ihmisiin ja kohtaloihin, soluttaudutaan useaan otteeseen demonien joukkoon ja jopa kutistutaan sormenkorkuiseksi taianomaisessa Nipponissa. Moni vanhoista naamoista vilahtaa myös kuvioissa, jotan kierreltävää ja keskusteltavaa kiehtovissa maisemissa riittää koko matkan ajalle.
Ei omena kauas puusta putoa
Pelattavuus ei ole käytännössä muuttunut Ōkamin ajoista lainkaan. Tämä ei sinänsä ole puute, sillä Ōkamiden istuu kontrolliensa puolesta DS:lle kuin nakutettu. Ristiohjaus, kaksi nappia ja olkapäänapeista ruudulle iskettävä Celestial Brush riittävät hyvin vauhdikkaaseen toimintaan. Taivaallisen siveltimen jujuna on siis se, että ajan pysäyttämällä ja kuvioita maalaamalla Chibiterasu voi vaikuttaa ympäristöönsä eri tavoin, esimerkiksi luomalla auringon, taikomalla pommeja tai vaikkapa sivaltamalla auki kivenlohkareita.
Ōkamidenin erikoisuutena ovat Chibiterasun kumppanilasten henkilökohtaiset spesiaalikyvyt, joiden avulla pelaaja voi ratkoa pulmatehtäviä. Merenneito Nanamia voi ohjata vesialueiden läpi ja Manpukun tulisesta tukasta johdattaa lieskoja, Kagu osaa manata demoneja ja Kurow lentää. Kykyjen soveltaminen on avainasemassa sekä kenttiä läpäistessä että pomotaisteluissa, jotka tuttuun tapaan nojaavat oikean strategian löytämiseen pelkän mättämisen sijaan.
Chibiterasu on kumppaneistaan riippuvainen: vaikka kaverin voi tarvittaessa nakata hetkellisesti selästä, jää täysin ystävästään erotettu sudenpentu tavallisen turriaisen tasolle, eikä taikominen onnistu lainkaan. Lapsilla on myös oma, rajallinen energiakäyränsä, jonka tyrehtyminen tietysti päättää pelin kerrasta. Suurimman osan ajasta nämä kuitenkin ratsastavat kiltisti posket lommolla Chibiterasun selässä, eikä kokonaisuudesta jää ns. saattamistehtävien kitkerää jälkimakua.
Vaikeustaso itsessään ei muutoin päätä varsinaisesti huimaa. Ōkamiakin suoraviivaisempana pelin puzzlet ovat lähes poikkeuksetta yksinkertaisia, ja taistelut ovat ohi pelkissä sekunneissa. Läpipelaamisessa ei siis kauan nokka tuhise, ja oikeastaan vain ohjattavuuden löyhyys tasoloikissa sekä ajoittain hysteerinen kamera saattavat torpedoida sujuvan etenemisen. Tämän huomioon ottaen uudelleenpeluukerralla asevarastoon lisättävä erikoisase vie touhun jopa naurettavuuden puolelle, kun vihollisten läpi rynnistää vaivatta kuin Caterpie Poké-palloon.
Kaunista kierrätystä
Visuaalinen ilme luottaa edelleen vahvaan cel-shadingiin, mikä tekee tunnelmasta samanaikaisesti sekä sarjakuvamaisen että unenomaisen. Grafiikka on kaunista, värikästä ja eloisaa, ja etenkin Chibiterasu itse on ilmeikkyydessään lähes koko pelin pelaamisen arvoinen näky. Äänimaailman täyttää edelleen hahmojen vikisevä muka-puhe, jonka tosin tällä kertaa usein toivoisi voivansa suoraan skipata loputtomia välivideoita kuunnellessa.
Laajat maastoalueet on myös kupattu suoraan alkuperäisestä, mikä herättää ristiriitaisia tunteita. Toisaalta on kiva palata vanhoille kulmille, toisaalta uusia maisemia toivoisi näkevänsä muutoinkin kuin luolastokavalkadin muodossa. Uudet kentät ajavat asiansa, mutta toisinaan herää kysymys, onko tuotantotiimi kuitenkin haukannut hieman liian suuren palan purtavaksi halutessaan sisällyttää Ōkamin peruspiirteet sellaisenaan uudelle alustalle.
Vaikka DS tekee parhaansa, pinnistää Ōkamiden nimittäin alustan äärirajoilleen: ruutulagi on enemmän sääntö kuin poikkeus. Maastot on myös ripoteltu täyteen latausportaaleja, jotka tuntuvat nihkeiltä tukka putkella Amaterasun nahoissa juoksenteluun tottuneelle. Taistelut pyörivät moitteetta, mutta jo muutama vihollinen riittää luomaan nykimisdiskon osaan kentistä. Vanhojen kaavojen toistamisen sijaan ei voi olla toivomatta, että suunnittelussa olisi lähdetty hakemaan hieman toisenlaisia pelillisiä ratkaisuja.
Tää on mun déjà vu, woo-oo
Ōkamidenia arvostelisi mielellään itsenäisenä teoksena, mutta peli itse tekee tästä käytännössä mahdotonta. Pieniä eroja lukuunottamatta Ōkamiden on kirjaimellisesti mini-Ōkami. Kaikki samat elementit ovat läsnä, joskin karsittuina. Kokonaisuus ilahduttaa varmasti ensikertalaisia, mutta edelliseen peliin jo tutustuneille kierrätysfiilis syö auttamatta pelikokemusta. Nokkeliksi tarkoitetuista jipoista kulunut, kun pelaaja piirtelee itselleen tsiljoonatta kertaa hirviönaamaria demonimarkkinoille änkeäkseen tai taistelee lopussa uudelleen vanhoja pomoja vastaan.
Ōkamiden on toki täynnä myös hyviä, uusia ideoita. Paras näistä lienee Amaterasua auttaneiden eläinjumalten pentujen esittely, sillä söpöysfaktorillahan tässä surutta pelataan. Yakushin kylään johdatettavat matkalaiset tuovat puolestaan mukaan oikeaa sivutehtävätunnelmaa. Myös juoneen on luotu pontta lapsihahmojen erilaisilla taustoilla ja persoonilla. Pienet yksityiskohdat, kuten heidän Chibiterasulle antamansa yksilölliset lempinimet, ovat yllättävän toimivia.
Näppärästä toteutuksesta ja hyvästä käännöksestään huolimatta Ōkamiden jättää silti paljon toivomisen varaa, sillä sitä pelattaessa ei voi olla ajattelematta tekijöiden menneen pitkälti siitä, missä aita on matalin. Ensikertalaiselle se on helppoudestaan huolimatta oston arvoinen kokemus sekä mutkaton kosketus Ōkamin kiehtovaan universumiin, mutta arvosanan subjektiivisuudesta johtuen jää peli lainattavan puolelle.
