Moi Dix Mois - arvostelu
Kirjoittanut
Sami Karilainen
J-rockin muoti-ikonin Manan bändi Moi Dix Mois on ennättänyt jo neljänteen studioalbumiinsa. Dixanadulla bändi on ottanut rohkean askeleen ja yhdistelee musiikkiinsa aiempaa vahvemmin koneita. Tunnusomaiset urut ovat saaneet siirtyä taka-alalle ja bändi harppaa gotiikasta suoraan 2000-luvulle.
Levyn avaa Dispell Bound, pahaenteiseltä marssilta kuulostava biisi, joka nousee koko ajan kohti huippuansa ja luo hyvän pohjan levylle. Seuraavat Angelica ja Metaphysical kuitenkin latistavat hyvän alun keskinkertaisuuden suohon, mutta onneksi Exclude kääntää taas levyn suunnan. Biisissä on hieno tanssi-intro, ja rytmi pitää hallussaan läpi kappaleen. Sethin herkkä ääni myös sopii paljon paremmin tällaisiin puoliksi tanssibiiseihin kuin puhtaaseen metalliin. Seuraava kappale Last Temptation kuitenkin tippuu valitettavasti taas keskikastiin, joskin tällä kertaa biisi pysyy vähän paremmin kasassa eikä muutu ihan kaaokseksi.
Puolitoistaminuuttinen Immortal Madness on ehkä levyn paras biisi, ja se kuulostaa paljon enemmän bändin live-esitykseltä kuin mikään muu tällä levyllä. Hypernopea tanssibiitti yhdistettynä Pulp Fiction -henkiseen kitarariffiin on mannaa korville. Kitarat myös jyrisevät ihan eri tavalla. Tämä maukas välipala kuitenkin toimii vain johdatuksena hienoon Neo Pessimist -biisiin. Siitä tulee mieleen CMX:n klassinen albumi Discopolis, jossa raskaan rokin soittajat myös ottivat koneet avuksensa. Tälläkin kertaa homma toimii ja tuloksena on erilainen mutta jännittävä kappale.
Levyn ensimmäinen sinkku Lamentful Miss on myös tyypillistä Moi Dix Moisia ja ehkä paras esimerkki levyn sisällöstä. Siitä löytyvät sekä tarttuvat kitarariffit että päähän soimaan jäävä kertosäe, mutta se ei kuitenkaan yllä levyn kärkikastiin. Levyn päättää lyhyt instrumentaalibiisi Sacred Lake, joka noudattaa osin levyn avanneen Dispell Boundin sointuja, mutta kuulostaa paljon kevyemmältä ja ilmavammalta luoden loogisen kaaren levylle ja saattaen sen arvoiseensa loppuun.
Manan sooloilua
Moi Dix Mois on ennen kaikkea Manan sooloprojekti. Kun Malice Mizer hajosi vuonna 2001, Mana laittoi oman projektinsa kasaan vain kolme kuukautta myöhemmin. Mana säveltää ja sanoittaa kaikki yhtyeen kappaleet, suunnittelee yhtyeen esiintymisasut sekä toimi levyjen tuottajana oman levy-yhtiönsä Midi:Netin kautta. Hän myös antaa kaikki yhtyeen haastattelut, mutta ei koskaan puhu julkisuudessa, vaan televisiohaastatteluissa kuiskaa vastaukset bändikaveriensa korvaan. Levyn kansiteksteissäkin herra esitellään ”Mana, The Creator of Moi Dix Mois”.
Manalla on kuitenkin selvä visio bändistään. Mana ei ole X-Japanin Yoshikin tapainen huippusäveltäjä, mutta Moi Dix Mois on kokonainen audiovisuaalinen paketti ja sellaisena se toimii mainiosti. Manan muoti-ilmiöt Elegant Gothic Lolita (EGL) ja Elegant Gothic Aristocrat (EGA) ja musiikki tukevat toisiaan hyvin ja bändin musiikkivideot ovat komeaa katseltavaa.
Levyjä on kuitenkin jo Malice Mizerin ajoilta vaivannut tietty ylituottaminen ja miksaus, jossa kaikki eri instrumentit joko sulautuvat yhdeksi puuroksi tai sitten levy kuulostaa yhtä kliiniseltä kuin Britney Spears. Kiiltokuva-j-popiin tällainen sopii, mutta Moi Dix Mois soittaa raskasta metallia, jolloin levyiltäkin kaipaisi sitä samaa rosoisuutta mitä kuultiin Tavastialla lokakuussa. Manan kannattaisi palkata vaikkapa Tuomas Holopainen tuottamaan seuraava levynsä. Nyt tuloksena on epätasainen levy, joka tarjoaa hyviä ideoita, mutta huonoja toteutuksia.
