Ferio on täällä

Magic Knight Rayearth – arvostelu

Ferio on täällä

Johanna Kari Kirjoittanut Johanna Kari

Neljän hengen mangakatiimi CLAMPia pidettiin aikoinaan shoujomangan peruskivenä. Sittemmin ryhmän tuotanto on lähtenyt muille urille, mutta 90-luvulla heidän teoksensa olivat länsimaisen anime- ja mangafanien keskuudessa suosituimpia tyttöjensarjoja koskaan. Magic Knight Rayearth oli tämän aikakauden ikonisimpia hittisarjoja.

CLAMPin Taikasoturit on niitä sarjoja, joihin suomalaisilla on erityisen läheinen side – aivan kuten Hopeanuoleen tai ruotsiksi dubattuun Sailor Mooniin. Mangaan perustuva animesarja nähtiin SubTV:llä 2000-luvun alussa englanninkielisellä ääniraidalla. Vaikka vuonna 1994 valmistunut anime ei ole kovin moderni tai globaalissa mittakaavassa muistettava, se on kuitenkin yksi harvoista Suomessa tv-esityksen saaneista animeista.

Uusintakierrosta ei tietääkseni enää ole luvassa, mutta Punainen jättiläinen valitsi Taikasoturit ensimmäiseksi suomeksi julkaistavaksi CLAMPin sarjaksi jo ihan nostalgia-arvon vuoksi. CLAMPia on pyydetty kustantajilta useaan kertaan, ja voisi kuvitella tiimin sarjojen myyneen paremmin suomalaisen mangabisneksen kultaisina vuosina. Jostain syystä niihin uskallettiin kuitenkin tarttua vasta nyt.

Nykyisistä anime- ja mangaharrastajista ehkä vain harvalla on muistikuvia siitä, kun rynnättiin naapuriin katsomaan Taikasotureita, koska kotona ei näkynyt SubTV. Animen saatavuus on hiukan yli kymmenessä vuodessa helpottunut roimasti, eikä yhdelläkään harrastajalla ole enää syytä katsoa aivan kaikkea, minkä vain jotenkin käsiinsä saa.

Gandalf ja muita velhoja

Taikasoturien tarina alkoi kuitenkin mangasarjasta. Magic Knight Rayearth on CLAMPin tuotannon alkupään sarjoja, ja se oli myös heidän ensimmäinen sarjansa shoujolehti Nakayoshissa. Tässä lehdessä julkaistiin myöhemmin CLAMPin suurin hitti ja ryhmän omasta mielestäänkin tärkein teos, Card Captor Sakura.

CLAMP ei aikoinaan pelännyt muutella konventioita ja raameja, ja tiimin molemmat Nakayoshissa julkaistut sarjat leikittelevät perinteisillä shoujomangan juoniaihioilla. Magic Knight Rayearth yhdistää JRPG-peleistä tutun fantasiaseikkailun taikatyttökuvastoon.

90-luvu oli muutenkin fantasiagenren kulta-aikaa. Oli Slayers, oli Record of Lodoss War, ja nörtit ympäri maailman juoksivat ympäriinsä haltiakorvissa larpaten milloin mitäkin D&D-kampanjansa hahmoa. Taikasoturit iski tähän trendiin. Sitä ennen oli ennenkuulumatonta, että pelkät tytöt yhdessä siirtyivät fantasiamaailmaan pistämään pahiksia pataan ilman sitä piikkitukkaista komistusta. Taikasotureita voikin lukea joko hienovaraisena parodiana tai vaihtoehtoisesti kieli poskessa tehtynä rakkauskirjeenä fantasiagenrelle.

Ei ole helppoa, ei

CLAMPista kun on kyse, Magic Knight Rayearth ei pysynyt pelkkänä kepeänä ilotteluna fantasiamaailmassa, jossa tahdonvoimalla voi taikoa ja panssarit fuusioituvat kätevästi koulupuvun kanssa.

Kuten kuka tahansa tätinelikon tuotantoon syvemmin tutustunut tietää, kaikissa CLAMPin teoksissa on lopulta kyse rakkaudesta ja sen saavuttamattomuudesta. Cephiron maailman kohtalo saa nopeasti synkkiä sävyjä kuusipokkarisen mangan ensimmäisen juonikaaren lopussa.

Rakkaus ei ole helppoa eikä yksinkertaista edes fantasiamaailmoissa. Cephiron maailmaa ylläpitävä pilari, prinsessa Emeraude, oli palavan rakastunut ylipappi Zagatoon. Pilari ei kuitenkaan saisi olla puolueellinen, vaan hänen tulisi toivoa koko Cephiron asujaimiston hyvinvointia. Emeraude ei umpirakastuneena tähän pysty, mutta pilarin työstä ei myöskään niin vain oteta lopareita. Tähän vaaditaan toisesta maailmasta kutsutut taikasoturit.

Hankalat tunteet

Hahmokuolema ja näin synkät teemat olivat 90-luvun Nakayoshissa varsin rohkeaa tarinankuljetusta. Madokan ja muiden synkkien taikatyttösarjojen takia vakavammat juonenkäänteet ovat nykyään vakiintuneet lajityypin pysyväksi osaksi niin hyvässä kuin pahassakin. Vaikuttavan ja hienon juonenkäänteen perusedellytys kuitenkin on, että sarjalla on viesti, eikä kurjuuksia tapahdu vain kurjuuden vuoksi.

CLAMPin viesti on, että rakkaus on vaikeaa ja hankalaa, ja välillä ihmiset rakastuvat väärään aikaan vääriin henkilöihin. Kaikki rakkaus on kuitenkin arvokasta ja tärkeää. Aina rakastavaiset eivät päädy yhteen olosuhteiden pakosta, mutta se ei tee rakastumisesta tai rakkaudesta turhaa ja arvotonta – päinvastoin.

Myös taikasoturit itse löytävät Cephiron maailmasta omat ihastuksensa. Varautunut ja herkkä Fuu rakastuu roisiin seikkailija Ferioon. Sarjan päähenkilö, punatukkainen, pirteä ja poikamainen Hikaru taas saa kaksikin kilpakosijaa Lantiksesta ja Eagle Visionista. Sarjan aikana Hikaru ei tosin valitse näistä komistuksista kumpaakaan, vaan iloisesti julistaa menevänsä naimisiin molempien kanssa.

Punainen, sininen ja vihreä

Perinteiseen taikatyttösarjaan kuuluen jokainen lukija voi löytää päähenkilökolmikosta oman suosikkinsa. Hikaru on pienikokoinen ja vähän lapsellinen mutta ehdottoman hyväsydäminen. Fuu on rauhallisempi, ajattelee ennen kuin tekee ja usein ymmärtää rivien välistä kahta muuta sankaria paremmin. Umi on sarjan alussa se ilkeä rikas tyttö, mutta oppii nopeasti yhteistyön ja ystävyyden arvon muuttuen lojaaliksi ja ehdottoman luotettavaksi kumppaniksi. Umi onkin taikasotureista se, joka kehittyy sarjan aikana eniten.

Kaikki tytöt ovat kuitenkin värikoodausta myöten selkeitä arkkityyppejä. Magic Knight Rayearth on varsinkin mangana tiivis ja lyhyt sarja, jossa tapahtuu koko ajan. Tyttöjen arkea Cephirossa ei juuri näytetä. Huono puoli tiiviydessä on, että sarja jää aihiomaiseksi. Tässä mielessä animesarjan tuntemus syventää myös mangan lukukokemusta, koska animessa on pahamaineisten fillerien myötä enemmän aikaa todella tutustua henkilöhahmoihin ja maailmaan.

Arkkityypit eivät kuitenkaan ole vain huono asia. Kaavamaisuuden ja tietyn videopelimäisyyden takia Taikasoturit on helposti lähestyttävä ja selkeä sarja, joka aukeaa kenelle tahansa. Se on ollut monelle harrastustaan aloittelevalle eräänlainen silta kypsempien teemojen harmaasävyjen sekaan. Cephirossa kaikki ei lopulta olekaan niin selkeän yksinkertaista kuin alussa vaikutti, ja rakkauden sotkut sotkevat roolipelikliseet.

Maailmanrakennusta

Nopean tahdin takia hieno Cephiron maailma jää vähän paitsioon. CLAMPin myöhemmissä sarjoissa ympäristöjä ja luotuja maailmoja on käytetty hyväksi paljon tehokkaammin, ja varsinkin koko Tsubasa Chroniclen alkupuoli perustuu mielenkiintoisiin vaihtuviin maailmoihin.

Cephiro sen sijaan on eräänlainen raakatuote, jossa taitelijaryhmän kokemattomuus näkyy. Maailma on tyhjä. Siellä ei ole tärkeiden hahmojen lisäksi ketään muuta. Ei ole kärsivää kansaa, ei maalaisia, ei kyliä, ei teitä, ei mitään. Vain hirviöitä ja loputonta RPG-metsää.

Fantasian ja taikatyttöjen lisäksi Taikasoturit yhdistää soppaan vielä yhden genren, mechat. Jokaisella tytöllä on oma suojelijamecha. Jokainen tulee vuorollaan herättää kuin perinteiset roolipelitehtävät, ja mechan kunnioitus tulee ansaita loppuhuipennusta varten. Kenties osin robottien vuoksi Magic Knight Rayearth on aina ollut suosittu myös miespuoleisen yleisön keskuudessa. CLAMPin sarjoista tähän on pystynyt taikasoturien lisäksi oikeastaan vain Chobits, joka taas on jo alun perin tarkoitettukin nuorelle miesyleisölle.

Taikasoturit ei enää vaikuta niin uraauurtavalta sarjalta kuin ilmestyessään. Genrejä yhdisteleviä ja niille lempeästi vinoilevia sarjoja on nykypäivänä melkeinpä enemmän kuin niitä, jotka käyttävät lajityyppinsä ominaisuuksia vakavissaan vailla ironian häivääkään.

Animesta ja mangasta on NGE:n ja Haruhin jatkumossa tullut läpeensä postmodernistista ja genretietoista. Näin ei kuitenkaan asia ole aina ollut, ja nykypäivän lukijalle moni 90-luvun alun sarja vaikuttaakin toisaalta naiivilta – ja myös ehkä vähän ryppyotsaiselta.

Kiehkuraa ja koukeroa

Jotkut seikat eivät kuitenkaan vanhene vuosienkaan saatossa, ja yksi niistä on CLAMPin taide. Nykyisin jopa liialliseen yrittämiseen sortuminen on tehnyt CLAMPista välillä vaikeaselkoista, mutta vuosia sitten kiehkuroiden, tuulessa lentävien hiuksien ja koristeellisuuden vyöryttäminen pysyi vielä tasapainossa selkeyden ja ruutujaon kanssa. Taikasotureissa on hienoja taikaefektejä, tuulenpyörteitä ja fantasiamaailmaan sopivia mahdottoman kauniita panssareita, mutta sarjaa on helppo seurata. Mikään koristeellisuus ei sotke juonen edistymistä.

Vanha CLAMP on kuuluisa isoista silmistään, ja niitä Taikasoturit tarjoaa oikein olan takaa. Kaikkien hahmojen lautasenkokoiset näköelimet on vahvasti piirretty ja mustattu, jotta kaikki tunteet näkyisivät selvästi. Piirrostyyli on heti tunnistettava ja omaleimainen – sellainen, jota fanitaitelijat jäljittelevät vielä vuosikymmenienkin päästä.

Samaa ei kenties voi sanoa chibihuumorista. Tämä jo vuosia sitten useimpien mangakojen keinolaarista tippunut huumorin keino oli Taikasoturien aikaan voimissaan. Välillä ilmestyvät yksinkertaiset pikku-ukot luonnosmaisen jäljen kera eivät oikein istu vakavaan kerrontaan.

Parodiallisemmissa osuuksissa chibit ovat enemmän edukseen. Tällainen hetki on esimerkiksi kuuluisan lähteen paljastuminen ilmassa leijuvaksi viivaksi. Kohtaus parodioi hauskasti sekä mangaa kerrontamuotona että roolipelien mystisiä ja ihmeellisiä maisemia.

Muita kulttuureja

Nyky-yleisön saattaa olla hieman hankala sulattaa toisen juonikaaren esittelemiä fantasiakulttuureja. Autozam on selvästi ottanut inspiraatiota mahdollisesta tulevaisuuden USA:sta, Chizeta on kasa Arabiaan liittyviä kliseitä ja Fahren taas vino pino itämaista mystiikkaa. Nämä stereotyyppiset kuvaukset esitetään yhtä kieli poskessa kuin fantasiakliseet aiemmin, mutta niitä ei myöskään mitenkään pyydellä anteeksi tai yritetä pehmentää.

Varsinkin tietyissä internetin kolkissa on nykyisin vaikea kuvata mitään alkuperäis- tai vähemmistökulttuureja herättämättä valtavaa raivoa. Onneksi Taikasoturit on niin yleismaailmallisen rakastettu sarja, että se on säästynyt tällaiselta vihalta. Täysin syytön kulttuuriappropriaatioon sarja ei kuitenkaan ole.

Täältä ikuisuuteen

Taikasoturit on kiinteä osa taikatyttöjen ja tyttöjen sarjojen historiaa. Sillä on myös oma tärkeä paikkansa jatkumossa, joka toi animen ja mangan Suomessa nörttipiireistä R-kioskin hyllyille. Sellaisena se on merkkiteos, johon tutustumisen voisi väittää olevan osa japaniharrastajan yleissivistystä.

Taikasoturien tarina ei kuitenkaan ole niin pahasti vanhentunut, etteikö se yhä olisi nykylukijalle ajankohtainen myös teemoiltaan. Sailor Moonin ohella se on elinvoimainen klassikko ja malliesimerkki seikkailullisesta taikatyttötarinasta. Se on tarina, jossa tytöt kasvavat taikasotureiksi ja samalla paremmiksi ihmisiksi.

Lyhyen pituutensa vuoksi sarjaan kannattaa tarttua myös niiden, joille se ei ehkä ensiajattelemalta kolahda. Ja jos taikasotureita janoaa lisää, myös anime on tutustumisen arvoinen.

Vihdoin CLAMP

CLAMPia on julkaistu monen monituisilla kielillä, ja viimein on myös suomijulkaisun vuoro.

Punainen jättiläinen tekee perushyvää työtä tämänkin sarjan julkaisun kanssa. Tuskinpa kukaan huonoa laatua odottikaan – joskaan ei myöskään mitään kovakantista erikoispainosta englanninkielisen mangamaailman trendien mukaan. Ensimmäisen pokkarin kannessa poseeraa Hikaru, ja voisin esittää valistuneen arvauksen siitä, että seuraavien osien kansissa vuoron saavat Fuu ja Umi vuoron perään.

Sarjan nimi on kääntynyt luontevasti Taikasotureiksi vanhan SubTV:n käännöksen mukaan. Minua on aina ottanut päähän se, miten kaksi muuta riimujumalaa Celes ja Windam eivät muka ole tarpeeksi tärkeitä päästäkseen mukaan sarjan nimeen! Kannessa on toki myös alkuperäinen sarjan nimi Magic Knight Rayearth, ja se Rayearth-sana on komeasti painettu mahdollisimman isolla.

Ei kultaa vaikka kiiltää

Kirjan alussa on kiiltäväpintainen sivu, joka saa toivomaan värillisiä taidekuvia. CLAMP on tehnyt joitain hienoimmista kuvituskuvistaan juuri Taikasotureita varten.

Dark Horsen uusi englanninkielinen omnibus-julkaisukin tarjoilee ostajilleen ison tukun kiiltäväpintaisia värikuvasivuja aina, kun alkuperäisessä julkaisussa olisi vaihtunut pokkari. Suomiversiossa ei kuitenkaan kantta lukuun ottamatta ole yhtään värillistä kuvaa, ja näin se kaunis kiiltävä sivu tuntuu menevän hukkaan.

Tässä nimenomaisessa sivussa on vielä eräs toinenkin ongelma: siinä on nimittäin kirjoitettu CLAMPin Nanase Ohkawan nimi väärin ”Nanse”. Melkoisen huonoon paikkaan kirjoitusvirhe eksyi tällä kertaa. Muita kirjoitusvirheitä en pikaluvulla löytänyt. Tekijän nimen mokaaminen on tietysti virhe, mutta ei häiritse itse mangan lukukokemusta ollenkaan.

Vääntyy ja kääntyy

Itse manga on hyvin käännetty. Sarjassa on paljon kuplien ulkopuolista tekstiä, varsinkin chibihuumorikohdissa, ja nämä muuttuvat helposti pieneksi piperrykseksi. Pienetkin tekstit ja ääniefektit ovat kuitenkin helposti luettavissa. Joissain kohdissa ruudut ovat turhan lähellä sisätaitetta, ja pokkaria saa avata aika tavalla, jotta näkee reunimmaiset puhekuplat kunnolla.

Cephiro on mangassa Cephiro, vaikka kannen pikkupräntissä se on kirjoitettu Cefiro. Muita vastaavia epäloogisuuksia en käännöksestä löytänyt. Fuun muodollinen puhetapa on käännetty teitittelyksi, joka on ehkä turhankin muodollista – harva teini-ikäinen Suomessa teitittelee ketään ikäistään, oli tämä kuinka kohtelias tahansa. Toisaalta ehkä juuri hypervarovaisen ja tunnollisen Fuun suuhun puhetapa sopii.

Lisää ja jos, niin mitä

Punaisen jättiläisen julkaisut ovat aina olleet vähän parempilaatuisia kuin Sangatsun, ja tässäkin pokkarissa painolaatu on hyvä. CLAMPin paksun ja herkän välillä vuorotteleva viiva toistuu hyvin, samoin rasterit. Painolaadussa pokkarin ei tarvitse hävetä verrattuna Dark Horsen tuoreeseen englanninnokseen. Vanhaan Tokyopopin julkaisuun tätä ei edes kannata verrata.

Pokkarin lopussa on vielä Kengo Kajin saatesanat. Olisin ehkä kuitenkin mieluummin lukenut CLAMPin itsensä mietteitä sarjaan liittyen. Sellaisia kun on olemassa rutkasti – myös sarjakuvamuodossa. Ehkä ne eivät kuuluneet tällä kertaa lisenssisopimuksen piiriin. Englanninkielisestä versiosta bonukset kyllä löytyvät, joten jos niistä on kiinnostunut, omnibus on parempi vaihtoehto. Suomipokkaria on kuitenkin omnibusta huomattavasti helpompi kuljettaa mukana ja lukea vaikka bussissa.

MAGIC KNIGHT RAYEARTH - TAIKASOTURIT (MANGA)

Magic Knight Rayearth

10 käyttäjää omistaa tämän tuotteen

  1. Teos
    3/3
  2. Julkaisu
    2/3
  1. Lukijat
    2/3

Julkaisija(t): Punainen jättiläinen
Tekijä(t): CLAMP

Plussaa:
Miinusta:

Viimeisimmät arvostelut

Kaikki arvostelut