Lychee Light Club – arvostelu
Robotin sydän
Kirjoittanut
Maija Lehtola
Lychee Light Club oli jo ennen ilmestymistään yksi tämän vuoden kiinnostavimmista mangajulkaisuista. Englanninkielisillä mangamarkkinoilla julkaistaan harvoin näin rankkaa tai epäkaupallisen tuntuista materiaalia, ja väkivaltaisia ja vähän eroottisiakin käänteitä saava tarina koulupoikien kieroutuneesta salakerhosta sisältää kaikki kulttiklassikon ainekset.
Mangan ytimessä ei kuitenkaan ole aivoton väkivallalla mässäily, vaan ajatuksia herättävä tarina petoksesta ja ihmisyydestä. Tarjolla on siis varsin harvinainen herkku niille, joiden vatsa vain kestää ympäriinsä lentelevän veren ja suolenpätkät.
Valopääkerho
Yhdeksän koulupojan salainen kerho Light Club pitää päämajaansa hylätyssä varastorakennuksessa. Kerhoa johtaa Zera, jonka jokaista käskyä ja toivetta on toteltava absoluuttisesti. Satunnaisen shakinpeluun lisäksi Light Club on vuosien aikana ehtinyt puuhailla muutakin. Poikien suurin saavutus on Lychee, litsihedelmien voimalla toimiva robotti, jonka tarkoituksena on kidnapata nuori ja kaunis tyttö kerhon ihailtavaksi.
Kun Lychee alkaa täyttää tarkoitustaan, muuttuvat Zeran käskyt yhä mielipuolisemmiksi ja julmemmiksi. Osa pojista alkaa kyseenalaistaa tämän valta-asemaa, ja osa pyrkii puolestaan entistä kiivaammin johtajansa suosioon. Petosta pelkäävä Zera on valmis teloittamaan jokaisen, jonka epäilee kääntyneen itseään vastaan, ja kerho alkaa hajota omiin sisäisiin ristiriitoihinsa. Lopulta kaikki paitsi Zera itse ymmärtävät, kuka joukosta on ainoa todellinen petturi, mutta silloin on jo liian myöhäistä.
Klassikoiden jalanjäljillä
Tarinaa on tituleerattu päivitetyksi Kärpästen herraksi, eikä syyttä. Poikien keskinäiset valtakamppailut, moraalin rapistuminen eristäytyneen joukon sisällä ja äärimmäisiin julmuuksiin johtavat rituaalit ovat monille tästä William Goldingin kirjasta tuttuja. Samoja teemoja on aiemmin käsitellyt myös Koushun Takamin Battle Royale mangasovituksineen, joiden ystävät varmasti osaavat arvostaa mangan mustaa huumoria ja visuaalista ilmettä.
Lychee Light Clubista löytyy lisäksi paljon yhtäläisyyksiä Frankensteinin kanssa. Keinotekoisen elämän luominen on kiehtonut tarinankertojia kautta aikojen, mutta jumalan leikkimisestä seuraa harvoin mitään hyvää. Luomukset koituvat yleensä tekijänsä tuhoksi – niin tälläkin kertaa. Juonittelun ja tappamisen keskellä Lychee-robotista tulee kuitenkin, ironista kyllä, koko tarinan inhimillisin hahmo.
Ohjelmointinsa vuoksi Lychee uskoo olevansa ihminen, mutta vasta ystävystyessään nappaamansa Kanon-tytön kanssa se oppii erottamaan oikean väärästä ja muuttuu käskyjä noudattavan peltikasan sijasta ajattelevaksi ja tuntevaksi olennoksi. Manga haastaakin miettimään, missä koneen ja ihmisen raja oikeastaan kulkee. Voiko ihmisyyttä ohjelmoida? Onko tekoja ja tunteita mahdollista ennustaa kuin shakkisiirtoja? Näkeekö robotti unia? Entä voiko koneen saada ymmärtämään, mitä on kauneus tai rakkaus?
Groteskia ja eroottista
Usamaru Furuyan tummasävyinen taide sopii tarinaan täysin saumattomasti ja herättää sen maailman eroon. Ihmishahmot ja taustat ovat tyylitellyn realistisia, ja Furuya on piirtänyt huolella niin nättien koulupoikiensa huulet ja silmäripset kuin tuhannen riekaleiksi hajoavien ihmisten sisuskalutkin. Veriset kohtaukset onnistuvatkin aidosti kuvottamaan, vaikka ne voi kaikessa yliampuvuudessaan nähdä myös koomisina. Raakuudestaan huolimatta väkivalta ei nouse itseisarvoksi, vaan pysyy luonnollisena osana tarinaa, joka on yhtä häiritsevä kuin siinä nähtävät piirrokset.
Furuya ei jätä mitään arvailun varaan myöskään seksuaalisuutta ja alastomuutta käsittelevien kohtaustensa kanssa. Vaikka osa poikien välisistä jännitteistä purkautuu homoerotiikkana, viittaa kohtausten tunnelma enemmän japanilaisen eroguro-perinteen kuin BL-mangan suuntaan.
Oman tunnelmansa tarinaan tuo myös Furuyan hahmosuunnittelu. Gakuran-koulupuvut vanhanaikaisine koppalakkeineen saavat poikien piilopaikan tuntumaan hämärän natsikultin päämajalta, mitä korostetaan myös ajoittaisilla saksankielisillä repliikeillä. Yhtenäisistä univormuista huolimatta jokainen hahmo on selkeästi erotettavissa toisistaan, ja hahmojen persoonat välittyvät olemuksen, eleiden ja puhetavan ansiosta lukijalle nopeasti.
Hyvät, pahat ja psykot
Mangan lyhyyden takia osa hahmoista jää auttamatta statistin asemaan, eikä tiukkakäänteisessä tarinassa aina jää paljon kasvunvaraa muillekaan. Siitä huolimatta päähenkilöiden väliset suhteet ovat kiinnostavaa seurattavaa ja paljastavat hahmoista paljon.
Zeran ykkösmiehenä toimii Niko, joka on valmis tekemään mitä tahansa johtajansa puolesta ja hakee tältä alati hyväksyntää. Valitettavasti edes äärimmäinen uskollisuus ei lopulta ole tarpeeksi, jos johtajana on paranoidi sekopää. Lisäksi Niko joutuu jatkuvasti kamppailemaan asemastaan joukon nättipoika Jaibon kanssa. Verenhimoisen ja maanisen Jaibon suhde johtajaansa on kaikkea muuta kuin platoninen, ja hän haluaakin omia Zeran kokonaan itselleen seurauksista välittämättä.
Zera itse vertautuu tarinan kuluessa niin Hitleriin, nuorena kuolleeseen ja seksuaalisuudeltaan epämääräiseen Rooman keisari Elagabalukseen kuin Jeesukseenkin. Zera saattaa olla karismaattinen johtaja ja omata kyvyn manipuloida kerholaisia taitavasti, mutta hänen epäinhimillisyytensä koituu lopulta myös hänen kohtalokseen.
Vastavoimana Zeran hulluudelle toimii Tamiya, pojista ainut joka uskaltaa avoimesti alkaa uhmata tämän käskyjä. Tamiyan kirkasotsaisuutta tietysti vähentää se, ettei hän aluksi ole moksiskaan seuratessaan kidutusta ja tappamista lähietäisyydeltä. Hänen asenteensa muuttuu kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun hänen paras ystävänsä ja pikkusiskonsa joutuvat Zeran takia kärsimään.
Light Clubin synkät tapahtumat tuntuvat entistä vaikuttavammilta, kun niitä peilaa Lycheen ja Kanonin viattomaan ystävyyteen. Herkät kohtaukset paitsi tarjoavat kontrastin muulle tarinalle, myös muuttavat Frankensteinin hirviön Pinokkioksi, joka haluaisi vain olla oikea ihminen. Lychee nouseekin lopulta tarinan sankariksi ja onnistuu todistamaan, että metallisen kuoren alla sykkii oikea, inhimillinen sydän.
Laatupaketti
Verticalin julkaisu teoksesta on kaikin puolin onnistunut. Käännös on sujuva, ja vaikka alkuteokselle uskollisesti saksankieliset repliikit on jätetty kääntämättä, tarjoaa Vertical nettisivuillaan kiinnostuneille selitykset sanonnoista. Mangan ulkoasu on erinomaisesti suunniteltu, ja kansikuva virittää alusta asti oikeanlaiseen tunnelmaan. Painojäljessäkään ei ole valittamista.
Näin kovalla hinnalla mangan olisi toisaalta suonut olevan kovakantinen tai muuten vähän spesiaalimman oloinen. Isokokoinen pokkari näyttää joka tapauksessa komealta hyllyssä, ja se on jokaisen euron arvoinen. Vaihtoehtoisesta mangasta kiinnostuneille kyseessä onkin melkein pakko-ostos.
Tokyo Grand Guignol
Lychee Light Club perustuu Tokyo Grand Guignol -teatterin näytelmään, joka sai ensiesityksensä vuonna 1985. Teatteri lainasi nimensä Pariisissa 1897–1962 toimineelta teatterilta, joka niin ikään keskittyi verisiin kauhuesityksiin.
Toisin kuin esikuvansa, Tokyo Grand Guignol jäi lyhytikäiseksi, mutta sen perintö elää edelleen. Lychee Light Clubin alussa nähtävä esirippu on kunnianosoitus alkuteokselle, ja Furuya onkin omistanut mangansa näytelmän tekijöille. Tarina palaa tänä vuonna takaisin juurilleen, kun mangan pohjalta tehdään Japanissa aivan uusi näyttämöversio.
