Sopimus paholaisen kanssa

Kuroshitsuji-manga – arvostelu

Sopimus paholaisen kanssa

Maaret_Anime Kirjoittanut Maaret Stepanoff

Tytöt seuraavat nykyisin monia shounensarjoja vähintään yhtä innokkaasti kuin varsinaisen kohderyhmän muodostavat poikalukijat. Tämä on sikäli aivan luonnollista, että tyttöjen shoujolehdet täyttyvät usein lukioromansseista, kun taas poikien lehdet pursuavat jännittäviä seikkailuja, jotka kiehtovat nuoren naisen mieltä siinä missä nuoren miehenkin.

Potentiaaliseksi havaitun naispuolisen kuluttajaryhmän iloksi poikainsarjoihin onkin 90-luvulta lähtien alkanut ilmestyä yhä elegantimpia ja kauniimpia nuoria mieshahmoja silmänkarkiksi sekä vihjailuja fujosheille, jotka ovat taipuvaisia parittamaan poikia toisilleen. Alalle on jopa syntynyt kokonaisia lehtiä, joiden sarjat ovat nimellisesti edelleen shounenia, mutta jotka tosiasiassa markkinoivat itseään tytöille.

Square Enixin Monthly GFantasy on yksi tällainen lehti, ja siinä ilmestyvä Yana Toboson manga Kuroshitsuji on vahvasti edellä kuvatun kehityksen tuote. Se onkin malliesimerkki tyttöjen makuun räätälöidystä shounenista.

Poikien sarjoille tyypillisesti se sisältää näyttäviä, supervoimapröystäilyllä kuorrutettuja taisteluita, komean fantasiavaikutteisia hahmomalleja – ja tietenkin suuren, lähinnä miehistä koostuvan hahmokaartin. Shoujosta taas on lainattu piirrostyylivaikutteiden lisäksi myös hahmokeskeinen ote täydentämään shounensarjoille tyypillistä toiminta- ja miljöökeskeisyyttä.

Kuningattaren vahtikoira ja demonihovimestari

Tarina kertoo perheensä murhapolton jäljiltä orvoksi jääneestä 12-vuotiaasta jaarli Ciel Phantomhivestä. Menestyvää lelu- ja makeisyritystä pyörittävä nuori aristokraatti on perinyt edesmenneiltä vanhemmiltaan niin tittelinsä kuin myös sukunsa pahamaineisen aseman ”kuningattaren vahtikoirana”. Toisin sanoen Phantomhivet toimivat viktoriaanisen Englannin kuningashuoneen valonarkojen ongelmien hämärinä luottoratkojina.

Avukseen kuningattaren tehtävien suorittamisessa – ja vanhempiensa murhaajan selvittämisessä – Ciel on hädän hetkellä manannut esiin demonin, joka on sitoutunut palvelemaan poikaa tämän hovimestarina ja käskyläisenä. Vastineeksi Ciel on tarjonnut sielunsa demonin ahmaistavaksi heti, kun hän saa kostonhimonsa tyydytetyksi sopimuksen mukaisesti. Hän on antanut demonille nimen Sebastian Michaelis.

Miljöönä toimii erittäin vapaa ja ajoittain epäuskottavuuksiinsa kompasteleva tulkinta 1800-luvun lopun Englannista. Brittiaristokratian tapakoodit on huomioitu vain niin pitkälle kuin ne palvelevat tarinaa vaivattomasti, ja niin autot, tuliaseet kuin puhelimetkin ovat ainakin 30–40 vuotta liian moderneja. Toboso ei tunnu edes pyrkivän autenttiseen ajankuvaukseen, vaan kertoo jälkipuheessaan, että kyseessä on rinnakkaistodellisuus. Pikemminkin viktoriaanisella Englannilla haetaan vain eksotiikan tuntua samaan tapaan kuin millä tahansa fantasiaympäristöllä.

Sarjan vetovoima ja suuri suosio rakentuu etenkin Cielin ja Sebastianin hahmojen sekä näiden välisen suhteen varaan. Toboso tarjoilee varsinkin sarjan alkupään pokkareissa runsaasti hihityksen aihetta fanitytöille muun muassa Sebastianin Cielille antamien tanssituntien ja mekonkäyttöä vaativaa vakoilutehtävää edeltävän korsetinkiristyskohtauksen muodossa.

Nuorta neitokaista vaativa soluttautumistehtävä on oiva tekosyy fanservicelle.

Olisi mielestäni silti huolimatonta yksinkertaistamista nähdä Cielin ja Sebastianin suhde ensisijaisesti itseisarvoisena fujoshiloukkuna. Parivaljakon välille rakentuva dynamiikka on toki aluksi sitä vain pinnallisena ilahdukkeena. Sen alla kytee kuitenkin paljon synkempi passiivis-aggressiivinen riippuvuussuhde, joka pääsee sarjan edetessä kehittymään huomattavan monitasoiseksi ja -tulkintaiseksi. Tapahtumiin sinänsä hyvin istutetun fanservicen määrä väheneekin huomattavasti ensimmäisten pokkareiden jälkeen, mikä antaa enemmän tilaa suhteen muunlaiselle tutkiskelulle.

Pahempi toistaan

Kuroshitsuji antaa päähenkilöilleen myös harvinaisuudessaan melko vetävän piirteen. Kumpaakaan heistä ei nimittäin hyvällä tahdollakaan voi kuvata sankariksi.

Normaalisti shounensarjojen – toisinaan pahan pojan mainettakin niittävät – päähenkilöt taistelevat lopulta aina hyvän asian puolesta ja oikeellisin keinoin. Kuroshitsuji suhtautuu maailmaansa kyynisemmin. Se kaivaa maata hyvisten ja pahisten käsitteiden alta, kun päähenkilöt toimivat usein ainoastaan omien intressiensä motivoimina. Silti he eivät kuitenkaan jää epäsympaattisiksi ikävyksiksi.

Sebastian on omaa etuaan havitteleva, mutta sopimuksensa kautta saamaansa hovimestarin asemaan perfektionistisella antaumuksella suhtautuva demoni, jonka perimmäinen tarkoitus on päästä herkuttelemaan Cielin sielulla. Myötätuntoa tai kiintymyksen osoituksia tältä on turha odottaa. Demoninen hovimestari myös pitää huolen siitä, ettei nenäkäs nuori isäntä pääse unohtamaan, kummalla heistä on viime kädessä yliote.

Cielin silmään yliluonnollisella pentagrammisinetillä ikuistettu sopimus paholaisen kanssa takaa molemminpuolisen luottamuksen.

Fyysisesti selkeästi heikompi Ciel ei kuitenkaan ole vain paholaisen armoille joutunut avuton söpölapsi, vaan määrätietoinen ja keinoja kaihtamaton strategi. Sebastian saattaa toteuttaa hirmutekoja pahantahtoinen hymy suupielillä häilyen, mutta hovimestari ei kuitenkaan koskaan ryhdy kauheuksiin ilman käskyä tai vähintään hyväksyntää isännältään.

Ciel osaa myös ottaa hyödyn irti sekä nuoresta iästään että auktoriteettiasemastaan, ja hän manipuloikin ihmisiä tuon tuosta kirkkain silmin omien päämääriensä toteuttamiseksi. Liian varhain aikuistumaan pakottaneet koettelemukset ovat jättäneet Cielin sisältä rikkinäiseksi, mutta ulkoa kovaksi. Pojan yrmyn elämänasenteen ja lapsenmallikkaan söpöyden välisestä kontrastista väännetään monet vitsit, mutta tämä yhdistelmä osaa tarpeen tullen myös kouraista lukijaa sydämestä kiitettävän kovaotteisesti.

Vaikka Ciel ja Sebastian eivät erityisemmin pidä toisistaan, vaan suhtautuvat toisiinsa usein jopa vihamielisesti, he toimivat yhdessä erittäin tehokkaasti. Heidän molemminpuolisen piikittelyn kuorruttamaa yhteistyötään on hauska seurata silloinkin, kun muut puolet sarjan toteutuksessa jättävät toivomisen varaa.

Lapsekkaasta ulkomuodostaan huolimatta Ciel on kova liikemies.

Hösellyksestä synkempiin sävyihin

Kuroshitsuji yrittää vaihtelevin tuloksin käyttää lukijoidensa hauskuttamiseen monia erilaisia huumorityylejä, jotka eivät aina sovi yhteen. Yksi sarjan alun heikoimmista puolista on rehellisen tyhmän ja meluisan hösellyshuumorin kömpelö ylikäyttö. Juuri päälle liimatun oloisen sähläyshuumorin takia sarjan alkupuoli on kovin epätasainen sekoitus komiikkaa ja dramaattisempaa sisältöä.

Monen sivuhahmon ainoa funktio on alussa vain toimia tilannekomiikan lähteenä. Varsinkin Phantomhiven kartanon kömpelö palvelusväki saa hampaat kirskumaan toivottomalla tohelluksellaan, josta on taloudenpidossa Sebastianille enemmän haittaa kuin hyötyä. Myös Cielin ylipirteä kihlattu Elizabeth saa hermot kireälle hyperaktiivisella piipityksellään.

Kaikkea söpöä rakastava Elizabeth on alkuun rasittava, mutta onnistuu tuomaan Cielin hahmoon lämpöä.

Toboso tuntuu onneksi itsekin huomanneen, miten nihkeästi hänen toilailukomiikkansa toimii, sillä monet alun perinkin turhat yhden vitsin hahmot jätetään näkyvän alkuesittelynsä jälkeen myöhemmissä seikkailuissa selvästi taka-alalle. Toisaalta he saavat ajan myötä myös kasvaa monipuolisemmiksi hahmoiksi ja löytää oman merkityksensä tarinassa.

Hölmöläishuumorin roolin pienentyessä sarjan muut komiikan lähteet pääsevät paremmin esille. Hämärä kiinalaiskauppias Lau ja paikallinen hautausurakoitsija Undertaker tarjoavat hieman hienostuneempaa huumoria, sillä heillä on hahmoina muutakin merkitystä kuin vitsien laukominen. Heidän kanavoimansa huumori on myös hahmojen pahaenteisyyden ansiosta melko viekasta ja tummasävyistä kevyestä sävystään huolimatta.

Kuroshitsujin parhaiten toimiva huumorityyli on ehdottomasti sarjan ideaan ja kerrontatyyliin sisään rakennettu komiikka, jonka on tarkoitus puhtaaksi tislatun mahtavuutensa avulla pikemminkin pitää tunnelmaa yllä kuin naurattaa ääneen. Pilke silmäkulmassa herkutellaan varsinkin Sebastianin yli-inhimillisillä, humoristisiin mittoihin paisutelluilla taidonnäytteillä niin lähitaistelun, luovan ongelmanratkaisun kuin kokkauksenkin saralla.

Tällainen keventäminen toimii mielestäni sarjan kontekstissa parhaiten juuri siksi, ettei se tuota liian suurta kontrastia synkempään sisältöön, toisin kuin räikeämpi hassuttelukomedia. Kuroshitsuji on parhaimmillaan sävyttäessään vakavaa draamaansa mustahkolla ja elegantisti kieli poskessa liioittelevalla veistelyllä.

Pöytähopeat hyötykäytössä.

Salapoliisiseikkailuja ja genreilottelua

Rakenteellisesti sarja koostuu ensimmäisen osan lyhyiden pikkutarinoiden jälkeen muutaman pokkarin pituisista erillisistä tarinakaarista, joita sitoo toisiinsa jatkuva hahmonkehitys. Suurempaa tarinakaarten yli ulottuvaa juonta ei sen sijaan juurikaan näy, eikä Cielin kostoretkikään ole tähän mennessä saanut kuin ohimenevää huomiota.

Yksittäiset tarinat koostuvat kuningatar Viktorian Cielille kulloinkin antamista tehtävistä, jotka vaihtelevat erityisen vieraan viihdyttämisestä sarjamurhien selvittämiseen. Osatarinarakenteen ansiosta päähenkilöitä päästään seuraamaan monissa eri tilanteissa ja ympäristöissä hienostotanssiaisista sisäoppilaitokseen ja uppoavaan laivaan.

Tarinat myös vaihtavat usein puoliväliin päästyään fokustaan, luonnettaan ja tapahtumapaikkaansa, jolloin kyllästymiseltä välttyminen taataan myös yksittäisten juonikaarten sisällä. Muuan tarina esimerkiksi alkaa synkeänkevyenä ja harmittomana soluttautumisseikkailuna, jossa Ciel ja Sebastian värväytyvät kiertävään sirkukseen, jonka epäilevät liittyvän lukuisiin lapsien katoamistapauksiin. Tarinan alkupuoli keskittyy leirielämän tarjoamiin haasteisiin ylellisyyksiin tottuneelle Cielille ja normaaliin mysteerin ratkaisuun tähtäävään salapoliisitoimintaan.

Varsinaisen selvitysurakan jälkeen sirkustarina ottaa kuitenkin käänteen sarjan tähän mennessä raskaimmaksi ja synkimmäksi, mutta myös rohkeimmaksi osuudeksi. Se näyttää useita tuttuja hahmoja aivan uudessa valossa ja luisuttaa heidät niin pimeään ja kivikkoiseen rotkoon, ettei lukijalle ole enää lainkaan selvää, keitä hahmoista pitäisi kannustaa.

Tarinakaarien varaan tuettu rakenne tarjoaa myös oivan tilaisuuden genreillä leikittelyyn. Pohjimmiltaan Kuroshitsujia voisi luonnehtia jonkinlaiseksi fantasiasävytteiseksi ongelmanratkaisu- ja toimintasarjaksi, mutta Toboso kokeilee siipiään myös monien muiden vakiintuneiden lajityyppien saralla. Yleisö pääsee seuraamaan sarjaa lukiessaan muun muassa klassista murhamysteeridekkaria, zombien täyttämää b-kauhuleffaa ja shounenhenkistä currynvalmistuskilpailua.

Moni tarinakaarista suodattaa kerrontaansa kulloinkin rakkaudella parodioidun genren tunnistettavimmat tyyppipiirteet ja säännöt. Esimerkiksi murhamysteeritarinassa Ciel jää kutsuvierasjoukkionsa kanssa eristyksiin kartanoonsa ulkona riehuvan myrskyn takia, kun yksi vieraista kuolee. Klassisimpien dekkarikaavojen sanelemalla tavalla syyllisen täytyy löytyä kartanoon jumiin jääneiden ihmisten joukosta, mutta kaikilla on luonnollisesti alibi. Lopulta paikalle saadaan jopa kunnon vanhanmallin etsivä selvittämään rikosta.

Sarjan oma goottimysteerityyli on kuitenkin niin vahva, ettei se huku lajityyppileikittelyjen alle. Vieraat genrekokeilut istutetaan aina luontevasti osaksi kulloistakin tarinaa sen sijaan, että ne veisivät huomion hahmojen seikkailuista. Ne toimivat nokkelasti taustana ja lisämakuna, ja niitä käytetään taidokkaan saumattomasti tarinan eteenpäin viemiseen ja hahmonkehityksen välineenä.

Periodipukeutumista

Visuaalinen anti on luonnollisesti tärkeimpiä minkä tahansa mangan avuista lukijoiden houkuttelemiseksi, ja tällä alueella Kuroshitsuji toimii alusta lähtien hienosti. Hahmosuunnittelu on Toboson suuri vahvuus visuaalisena tarinankertojana. Hänen hahmomallinsa ovat miellyttävää katsottavaa, ja jokainen hahmo erottuu toisista helposti.

Tapahtumapaikka ja -aika näkyvät etenkin elegantissa herrasmiespuvustuksessa, kun hahmot juoksentelevat ympäriinsä ihastuttavissa viktoriaanisen Englannin inspiroimissa vaatekerroissa. Ajankohtaan soveltuva pukeutuminen yhtäältä rajoittaa hahmojen vaatetyyliä, mutta toisaalta luo siihen yhteneväisyyttä ja linjakkuutta, ja se muodostaa sarjalle vahvan ominaisilmeen. Toboso todistaa, että tällaisten ”normaalienkin” asujen suunnittelussa voi antaa mielikuvituksen lentää, ja hahmot ovatkin kaikkea muuta kuin tylsän ja staattisen näköisiä.

Toboso osaa herättää hahmonsa henkiin kauniiden vaatteiden ja toimivien, hyvin muotissaan pysyvien hahmomallien lisäksi myös elävöittämällä näitä kasvojen ja kehon ilmeikkyyden avulla. Jokainen pahantahtoinen puolihymy, alentuva mulkaisu ja kauhistunut irve on täynnä tunnetta ja tekstuuria. Tunteenilmaisua lisäksi tehostetaan oivallisesti hahmojen persoonallisuuteen sointuvalla kehonkielellä ja kuvasommittelulla.

Vaikka ensimmäisten osien piirrosjäljestä paistaa vielä läpi tekijän tietty harjaantumattomuus – varsinkin sivuprofiilien lievä jäykkyys – on sarjan taide heti miellyttävää ja kaunislinjaista. Tussauksen hieman vaihteleva paksuus lisää sarjan ulkonäön hienostuneisuutta ja istuttaa voimakkaan mustan käytön visuaaliseen kokonaisuuteen luontevasti.

Alkuun hahmojen liikkuminenkin on ajoittain hitusen kankeaa, mutta liikekuvaus hioutuu ennen pitkää täyteen sulavuuteensa. Taiteen intensiivisyys ja kekseliäs kuvakulmien käyttö antavat oikeutta varsinkin Sebastianin ja sarjan tapahtumiin useaan otteeseen sekaantuvan silmälasipäisen kuolemanjumalaköörin välisille mahtipontisille yhteenotoille.

Näyttelijänlahjat pelastavat Cielin monesta pulasta.

Parempi kuin animensa

Negatiiviset kommentit Kuroshitsujista on monesti helppo jäljittää sarjan kaksikautiseen animesovitukseen, joka ei – muutamia varhaisia juonikaaria lukuun ottamatta – juurikaan seuraa mangan esimerkkiä.

Animet ovat onnistuneet visuaalisen ohjauksensa ja ääninäyttelynsä puolesta varsin hyvin, mutta sisällöllisesti ne jäävät junnaamaan paikoilleen kaikissa niissä asioissa, joissa manga on onnistunut parantamaan suoritustaan huomattavasti. Tämä pätee etenkin huumoriin. Monet ydinkohderyhmän ulkopuolelle jäävät katsojat ovat kokeneet varsinkin kärjistettyjen pölvästihahmojen toilailun varaan rakennetun huumorin luotaantyöntäväksi.

Animejatkumosta löytyy toisaalta hyviäkin ideoita, ja kumpikin kausi heittää peliin saavillisen ihailtavan rohkeita juonenkäänteitä. Pidän omien ideoiden soveltamisesta enemmän kuin alkuperäisteoksen orjallisesta animeksi kääntämisestä, sillä näin animeversio pystyy tarjoamaan värin ja äänen lisäksi myös jotain tarinallisesti uutta.

Kuroshitsujin animeversioilla riittää siis tervetullutta kunnianhimoa, mutta hienojenkin oivallusten toteutuksesta puuttuu ryhti. Rakenteellisesti kumpikin tuotantokausi lässähtää omaan eeppisyyksiä tavoittelevaan, mutta sekavuuteen sortuvaan suurempaan tarinaansa.

Manga sen sijaan loistaa kerrontateknisesti ylivertaiseksi hioutuvalla toteutuksellaan. Se paitsi kertoo tarinansa siististi, hauskasti ja johdonmukaisesti myös pitää lyhemmät tarinakaarensa tiukasti ohjaksissa, eikä annan niiden levitä käsistä minne sattuu.

Fanservicekohtaukset vievät aina myös juonta eteenpäin.

Kärsivällisyys palkitaan

Kuten moni pitkä sarja, myös Kuroshitsuji kompuroi alkuun tyylinsä, tavoitteidensa ja sävynsä kanssa. Ensimmäisestä pokkarista paistaa vielä selvästi läpi se, ettei Toboso aivan tiedä, mitä haluaisi pitkällä tähtäimellä sarjansa, hahmojensa ja maailmansa kanssa tehdä.

Ensimmäinen pokkari on sarjan ylivoimaisesti heikointa antia, eikä se anna aivan hyvää kuvaa sen koko potentiaalista. Se sortuu liian usein suorastaan tuskaisan tyhmiin vetoihin. Aatelissuvun kallisarvoista perintösormusta koristava jalokivi esimerkiksi hajoaa tuhannen sirpaleeksi kuin heiveröisin posliinimaljakko, kun pikkutyttö paiskaa helyn lattiaan. Tällaiset käsittämättömät pienet typeryydet heikentävät ikävästi muuten toimivia dramaattisempiakin kohtauksia.

Toilailukomiikan yliannostelun ja riipaisevien logiikkamokien lisäksi alkulukuja häiritsevät hupaisiksi tarkoitetut, mutta pakotetun oloisiksi jäävät lukuisat viittaukset populaarikulttuuriin ja viihde-elektroniikkaan. Päälle liimatut Teräsmies-heitot ja ajankuvaan täysin sopimattomat matkapuhelimet ja televisiosarjat kuitenkin jäävät onneksi pois kerronnasta alkulukujen kokeilujen jälkeen.

Kaikkien alun virheidensä kohdalla Toboso ei kuitenkaan vain tyydy teeskentelemään kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Hän osaa myös kätevästi paikantaa ja jälkeenpäin korjata ja oikeuttaa elementtejä, jotka eivät alkuun aivan toimineet. Varsinkin yksiulotteisen koomiset sählääjähahmot ovat yksi toisensa jälkeen joutuneet uuteen käsittelyyn tavalla, joka ei yritä vain lakaista näiden alun kärjistettyä höseltämistä maton alle, vaan pyrkii selittämään sitä ja antamaan sille uskottavaa kontekstia.

Esimerkiksi sen sijaan, että Phantomhiven palvelijoiden toilailu ja avuttomuus vain yksinkertaisesti unohdettaisiin, Toboso esittää selvän syyn näiden hyödyttömyydelle ja sille, miksi Ciel ja Sebastian siitä huolimatta sietävät näitä taloudessaan. Palvelijat myös oppivat uskottavasti pikku hiljaa selviytymään tehtävistään paremmin, eivätkä myöhemmissä osissa enää mukahauskasti tuhoa kaikkea, mihin koskevat.

Alkaessaan ensimmäisen osan tunnustelujen jälkeen löytää ja vakiinnuttaa omaa tyyliään ja linjaansa sarja muuttuu huomattavasti luettavammaksi ja varsin toimivaksi viihteeksi. Huipputasonsa se saavuttaa vasta kolmannessa tarinakaaressaan, mutta sitäkin ennen siinä on aina tarpeeksi kiehtovaa seurattavaa ja oivaltavia ajatuksia.

Kuroshitsuji vaatii lukijaltaan ehkä hieman turhan paljon kärsivällisyyttä, ennen kuin se saa tukevan otteen siitä, mitä todella haluaa olla. Päästyään kunnolla vauhtiin se kuitenkin hakee vertaistaan niin hahmonrakennuksen, visuaalisen ilmaisun, tarinankerronnan kuin puhtaan nokkeluuden ja viihdyttävyydenkin osalta. Sarja ei myöskään aina päästä yleisöään helpolla, vaan tarjoaa parhaimmillaan yleisen huvittamisen lisäksi reippaasti raskaampaa ja haastavampaakin sisältöä.

Sulava käännös, sotkuiset rasterit

Tuoreen suomijulkaisun käännöksestä huolehtinut Suvi Mäkelä tekee erinomaista työtä ja saa dialogin vaikuttamaan luontevalta. Eri hahmojen puhetyylit tulevat esille selkeästi pistämättä kuitenkaan silmään. Varsinkin Cielin kuivakka nenäkkyys ja Sebastianin pahaenteisen tekolempeä ikikohteliaisuus on elävöitetty moitteettomasti.

Toisin kuin sarjan englanninkielistä Black Butler -käännöstä seuranneet keskieurooppalaiset julkaisut, kotimainen versio jättää sarjan nimen alkuperäiskieliseen muotoonsa Kuroshitsujiksi. Suomenkielisellä julkaisulla olisi tuskin ollutkaan juuri muita perusteita käyttää englanninkielistä nimikäännöstä kuin sen tietty vakiintuneisuus länsimaissa. Suomeksi suoraan käännettynä ”musta hovimestari” taas olisi kuulostanut tönköltä.

Toisaalta alkuperäisnimi ei suoraan kerro kuukieltä taitamattomalle lainkaan, mistä sarjassa on kyse. Siihen nähden nimeä selventävän Piru hovimestariksi -alaotsikon lisääminen on ollut perusteltu ratkaisu, vaikka aikoinaan elokuvajulkaisuissa ryöstöviljelty alaotsikoiden käyttö onkin melko vanhanaikainen ja raskas tapa tuoda ulkomaisia nimikkeitä kotimarkkinoille.

Elävä käännös korostaa Sebastianin ja Cielin
riemukkaan nakkelevaa vuorovaikutusta.

Suomijulkaisun painojälki on selkeästi liian tummaa, minkä takia hienon puvustuksen kauniit yksityiskohdat eivät aina pääse oikeuksiinsa. Esimerkiksi Sebastianin hovimestariunivormuun kuuluvan liivin liepeitä on mahdoton erottaa miehen mustista housuista, ja Elizabethin juhlaleninkiin kuuluvan boleron laskokset jäävät ikävästi piiloon.

Tummuus saa Toboson kirkaslinjaisen kynänjäljen vaikuttamaan hieman sotkuisemmalta kuin se todellisuudessa on. Piirrosjälki myös menettää sen tuloksena osan hienopiirteisyydestään. Lievää, mutta ylimääräistä epäsiisteyden vaikutelmaa lisäävät myös epätasaisiksi klimppiintyneet rasterit. Ärsyttämään jäivät lisäksi vasemmanpuoleisten sivujen yläkulmien rasteripinnoille systemaattisesti jääneet muuta taustaa hieman vaaleammat alueet, joiden kaltaisia on viime aikoina näkynyt muissakin Tammen mangajulkaisuissa.

Tummuuden seurauksena julkaisun takaa löytyvästä, valkoisella mustalle painetusta Toboson itse-esittelystä saa ikävästi vain hädin tuskin selvää. Toisaalta ainakin sarjan visuaaliselle ilmeelle ominaiset hienovaraisen voimakkaat mustat pinnat ovat tällä kertaa toistuneet aidosti mustina.

Painojälkeä lukuun ottamatta suomijulkaisussa on kaikki suunnilleen kohdallaan. Siihen kuuluva oheismateriaali on luonnollisesti mukana Toboson sarjakuvamuotoisia jälkikirjoituksia myöten. Jokaisen pokkarin etusivulla komeileva eri hahmoja esittävä omalaatuisen harmaasävyinen, mutta värikkäin yksityiskohdin koristeltu tyylikäs hahmopotrettikin löytyy, samoin kuin pokkarin loppuun sijoitetut hupaisat vitsiversiot kansikuvasta ja takakannesta.

Kuroshitsuji – Piru hovimestariksi

Kuroshitsuji-manga

29 käyttäjää omistaa tämän tuotteen

  1. Teos
    3/3
  2. Julkaisu
    2/3
  1. Lukijat
    3/3

Julkaisija(t): Punainen jättiläinen
Tekijä(t): Yana Toboso

Plussaa:
Miinusta:

Viimeisimmät arvostelut

Kaikki arvostelut