Kaze Hikaru – arvostelu
Tyttö tarttuu katanaan
Kirjoittanut
Mauno Joukamaa
Samuraita on perinteisesti käsitelty jokseenkin yksinomaan pojille ja miehille suunnatussa mangassa. Mutta mitä syntyy, kun näistä legendaarisista sotureista ryhdytään tekemään sarjakuvaa shoujomangan keinoin? Omanlaisensa vastauksen tähän kysymykseen tarjoaa Taeko Watanaben Kaze Hikaru.
Ei uutta nousevan auringon alla
Kun kerran kyse on tyttöjen sarjakuvasta, myös tarinan päähenkilönä on vastaavasti tyttö. Naisihminen ei kuitenkaan voi ryhtyä samuraiksi tuosta vain, joten tomera sankarittaremme Sei Tominaga tekeytyy pojaksi voidakseen liittyä Mibu-roshin soturijoukkioon ja kostaa perheensä raa’an murhan. Sukupuolirooleilla leikittely ei tietysti ole niitä kaikkein uusimpia keksintöjä mangan saralla, eikä Kaze Hikarullakaan ole tarjota erityisen tuoreita näkökulmia tähän aiheeseen, vaikka nainen samuraina oivia mahdollisuuksia tarjoaisikin.
Muutenkin tarina hiihtää varsin tuttuja latuja lähtiessään – ainakin alkuun – sivakoimaan tyttökirjallisuuden perinteisen tyylin mukaisesti. Uutta tulokasta koetellaan monin tavoin, kun hänelle vähitellen valkenee, että samurain elämä onkin jotain aivan muuta, kuin mitä hän oli kuvitellut. Mutta kelpo shoujosankarittaren tapaan Sein peräänantamattomuus sekä reipas luonne auttavat hänet pääsemään yli näistä vastoinkäymisistä. Ja toki asiaan kuuluu myös orastava romanssinpoikanen Sein ja hänen sempainsa välillä.
Historiallisen taustan osalta Watanabe on kiistatta tehnyt läksynsä. Lähdemateriaaliin perehtymiseen panostettu aika sekä vaiva näkyvät lukuisissa yksityiskohdissa. Silti Kaze Hikaru ei kykene tavoittamaan samurai-Japanin henkeä ja tunnelmaa samalla tavoin kuin legendaarinen Lone Wolf and Cub tai Taniguchin Samurai Legend. Aikakaudelle ominaiset piirteet jäävät ulkokohtaisen ja päälle liimatun tuntuisiksi. On kuin keskiverto-shoujosarjan hahmokaarti olisi vain tyrkätty jidaigeki-lavasteisiin ja pistetty esittämään totunnaisia roolejaan.
Ansiotonta arvonnousua?
Watanabe on kustantajansa Shogakukanin vuosittain myöntämän mangapalkinnon kaksinkertainen voittaja – jälkimmäisellä kerralla nimenomaan Kaze Hikarusta – mutta hänen kädenjäljessään ei näy merkkejä erityisestä lahjakkuudesta. Toimintakohtaukset jäävät elottomiksi, draama latteaksi ja huumori yllätyksettömäksi. Tekniset perusasiatkaan eivät tunnu olevan Watanabella ihan hallussa, sillä puhekuplista saa nimittäin vähän väliä arvailla, mikä kuuluu kenellekin. Muutenkin kuvakerronta on sekavuuteen taipuvaista. Kaze Hikarua englanniksi julkaiseva VIZ-kustantamokaan ei tunnu täysin uskovan nimikkeen omiin ansioihin, kun ykköspokkarin takakansi mainostaa sarjaa Rurouni Kenshinin nimeen turvautuen.
Sateen jälkeen, Samurai hämyisen illan tai vaikkapa Kaze Hikarun kanssa osin samoilla vesillä liikkuva Tabu ovat elokuvapuolella osoittaneet, että samuraiaihe taipuu erinomaisesti myös kurosawalais-koikelaisia toimintaeepoksia herkempiin tulkintoihin. Mangasamuraitkin pystyvät varmasti näyttämään tunteellisemman puolensa, mutta Kaze Hikarusta ei sen esiintuomiseen kuitenkaan ole. Se latistaa sinänsä kiehtovan asetelman tuiki tavalliseksi shoujomössöksi.
Nuo mainiot miehet sinisissä takeissaan
Jälkimaailma tuntee Mibu-roshin eli Mibun soturit paremmin nimellä Shinsengumi (”vastavalitut joukot”). Shinsengumi oli Tokugawa-shogunaatin valtakauden viimeisinä vuosina (1863–1868) muodostettu soturijoukko. Sen tehtävänä oli suojella Kiotoa epäjärjestykseltä, jota lietsoivat keisarin vallan palauttamista vaatineet kapinalliset samurait. Ryhmän jäseniä koskivat muita samuraita tiukemmat käytössäännöt, ja kuolemalla rangaistavia rikkomuksia olivat esimerkiksi kaksintaistelut henkilökohtaisista syistä ja rahan lainaaminen omiin tarkoituksiin. Yksi Shinsengumin poikkeuksellisista piirteistä oli, että siihen hyväksyttiin jäseniä myös samuraisäädyn ulkopuolelta. Ryhmän univormuksi ja symboliksi muodostui sininen haori-takki, jonka hihansuissa oli valkoinen sahalaitakuvio.
Ryhmän ankarat käytössäännöt, varhaisvaiheiden ylilyönnit sekä shogunaatin vallan puolustaminen viimeiseen saakka antoivat Shinsengumille pitkäksi aikaa huonon maineen. Toisen maailmansodan jälkeen käsitys Shinsengumista muuttui kuitenkin vähitellen myönteisemmäksi, ja sittemmin nämä Kioton vartijat ovat nousseet suosituksi aiheeksi japanilaisessa populaarikulttuurissa. Ryhmän historiallisista jäsenistä etenkin viehättävästä ulkonäöstään ja mestarillisesta miekkailutaidostaan tunnettu Soji Okita on ollut keskeisessä osassa monessa fiktiivisessä tulkinnassa ryhmän vaiheista. Kaze Hikarun ohella Shinsengumi on ollut animessa ja mangassa aiheena myös Peacemaker Kuroganessa sekä hieman vapaammin tulkittuina versioina Moyeo Kenissä sekä Gintamassa. Näkyypä näitä sinitakkisia sotureita myös Millennium Actress- ja Rurouni Kenshin -elokuvissa.
