K-ON!-manga – arvostelu
Ei teekutsuja, ei elämää
Kirjoittanut
Petteri Uusitalo
Harva asia saa ihmistä arvostamaan Kyoto Animation -studion ammattitaitoa yhtä paljon kuin tutustuminen johonkin sellaiseen teokseen, jonka se on sovittanut animeksi.
Yleensä tämä ammattitaito näkyy uskollisuutena alkuteokselle: siinä missä moni studio kokee järkeväksi tehdä muutoksia, Kyoto Animationin sovitukset ovat usein lähes repliikintarkkoja käännöksiä. Kuka tahansa Clannadin tai The Melancholy of Haruhi Suzumiyan lukenut voi vahvistaa tämän.
Aina silloin tällöin vastaan tulee kuitenkin sovitettava teos, jossa ei yksinkertaisesti ole riittävästi ainesta kunnolliseksi animeksi, jotta se voisi seisoa omilla jaloillaan. Tällainen projekti oli Kakiflyn strippimanga K-ON!, jonka Kyoto Animation punnitsi ja havaitsi köykäiseksi.
Kesällä 2009 alkaneeseen tv-animeen päätettiin lisätä noin puolet omaa, ja lopputulos oli valtavat fanimassat kerännyt kaupallinen jättimenestys. (Animeversiota on käsitelty Animen numerossa 7/2010.)
Miltä alkuteos sitten näyttää maasta taivaaseen ylistetyn animeversionsa rinnalla? Melkoisen puoliraa’alta.
Söpöjä tyttöjä tekemässä söpöjä juttuja
Neljä lukion aloittavaa tyttöä liittyy koulun kevyen musiikin kerhoon. He ovat sen ainoat jäsenet, koska kaikki aiemmat jäsenet ovat valmistuneet.
Bänditreenaaminen meinaa kuitenkin jatkuvasti jäädä sivuhuomiolle teen ja kakkujen takia, ja kokeisiinkin pitäisi ehtiä jossain välissä lukea. Myöhemmin kerhoon liittyy myös musiikin huomattavasti muita vakavammin ottava Azusa, mutta hänenkin tärkätty asenteensa sulaa ajan kanssa.
Loogisin vertailukohta sarjalle on Kiyohiko Azuman Azumanga Daioh, jonka Punainen jättiläinen julkaisi suomeksi vuonna 2007. Molemmat sarjat ovat koulutytöistä kertovia huumoristrippimangoja, mutta ne ovat niin erilaisia, että niitä pystyy melkeinpä käyttämään esimerkkeinä siitä, miten mangateollisuuden trendit ovat vuosien varrella muuttuneet.
Azumangassa hahmot oli jaoteltu selkeiksi koomikkopareiksi, jotka noudattivat perinteistä manzaihuumorin rakennetta: ”vakava” hahmo toimi reaktioautomaattina ”hölmön” hahmon kommenteille ja teoille.
K-ON!:issa tytöt muodostavat selkeämmin dynaamisen ryhmän, jossa parijaottelun sijaan kaikki vaikuttavat keskenään. Huumori ei kumpua niinkään hahmodynamiikasta. Sen sijaan jokaisella hahmolla on oma ominaispiirteensä, josta huumori revitään irti: Yuin löyhäpäisyys, Ritsun välittömyys, Mion hermostuneisuus ja Mugin yläluokkaisuus.
Koska kyseessä on moderni moesarja, tärkeää on myös se, että hahmot muodostavat tasapainoisen haaremivalikoiman, josta jokainen lukija voi löytää oman suosikkihahmonsa. Jos Mion kaltainen takertuva hermokimppu ei sytytä moeliekkiä, on tilalle tarjolla aina rento ja itsenäinen Mugi. Jos Yuin tyttömäisen tyhjäpäinen pöljyys ei kiinnosta, tilalle on tarjolla Ritsun poikatyttömäinen huolettomuus. Azusa taas saapuu myöhemmin täyttämään sarjan kroonista lolivajetta.
Sovituksessa vara parempi
Usein K-ON!:ia kuulee parjattavan siitä, että vaikka se kertoo bändistä, ei se sisällä juurikaan musiikkiaiheita. Sarjassa ei kuitenkaan ole kyse musiikista sen enempää kuin vaikkapa Nanassakaan – musiikkikerho on sarjalle vain miljöö. Jotta syyn tähän ymmärtäisi, on mietittävä sarjan japanilaisen kohdeyleisön näkökulmaa.
Länsimaisen lukijan voi olla vaikea sisäistää sitä, miten suuri sosiaalinen merkitys koululla ja koulukerhoilla on japanilaisen nuoren elämälle. Koulunjälkeisaktiviteetit muodostavat leijonanosan sosiaalisesta elämästä, ja kaikki muu toimii niiden ehdoilla. Kerhoilla voi olla vuosien tai vuosikymmenien perinteet, ja jäsenten sisäiset hierarkiatkin voivat olla vahvoja.
Todellisuuteen verrattuna K-ON!:in kerhoelämä tasa-arvoisine jäsenineen on puhdasta fantasiaa. Se on eskapistinen kuvaus rennosta ja laiskottelevasta koulukerhosta – sellaisesta kaveriporukasta ja lukiokokemuksesta, jollaisia lukijalla ei koskaan ollut.
Tätä kaveruusaspektia korostettiin entisestään sarjan animesovituksessa, johon Kyoto Animation lisäsi muun muassa kohtauksen, jossa tytöt kaatavat ranskalaiset perunansa yhteen kasaan toveruutensa merkiksi käydessään McDonald’sissa. Sitä, että animeversio on käsikirjoituksellisesti kaikin puolin paranneltu versio alkuperäisestä, ei muutenkaan yksinkertaisesti vain käy ohittaminen.
Esimerkiksi kitaranhinnasta tinkiminen musiikkikaupassa tai musiikinopettaja Sawakon menneisyys villinä punkrokkarina ohitetaan alkuteoksessa parilla lyhyellä irtovitsillä siinä, missä animesovituksessa näistä oli levitetty kyseisten jaksojen avainkohtauksia. Mangan draamasisältö jää vähäiseksi, ja se on korostetun pelkistetysti lähinnä huumorisarja.
Ei erityistä laatua suomijulkaisussa
Suvi Mäkelän suomennos Punaisen jättiläisen kotimaisessa julkaisussa on sitä peruskivaa, tiettyjä myönnytyksiä antavaa yleiskieltä, jota Mäkelältä on totuttu vuosien varrella odottamaankin. Toki siitä löytyy naputtamistakin: jotkut lokalisaatiovalinnat ovat hieman mielenkiintoisia.
Esimerkiksi NEET on nähty tarpeelliseksi selittää alaviitteessä, eikä sitä ole käännetty esimerkiksi ”sossupummiksi”, mutta toisaalta Ritsun lempinimi ”Ricchan” on kääntynyt hieman töksähtävään muotoon ”Rit”. Käännös jättää myös kursailematta huomiotta sen, että suomessa – toisin kuin japanissa ja englannissa – ei yksinkertaisesti ole tapaa kutsua sisarta etunimen sijaan pelkästään ”siskoksi” ilman, että se kuulostaa väkinäiseltä.
Yhdessä asiassa Azumangan ajoista on kehitytty huimasti: puhekuplien ulkopuoliset repliikit ja alkuperäiset ääniefektit tajutaan pyyhkiä pois ennen suomennosten lisäämistä niiden viereen. Strippimangassa tämä on äärimmäisen olennaista, sillä pienissä ruuduissa ei ole liiemmin turhaa tilaa ja kuvien tasapaino rikkoutuu kaksinkertaisista teksteistä.
Painojälki on valitettavasti sitä samaa kuin aina ennenkin. Alkujaankin mustavalkoiset sivut ovat ihan kivoja, mutta värillisistä harmaasävyisiksi muutetuilla sivuilla kuvat menevät niin tukkoon, että yksityiskohtia on musteen leviämisen takia vaikea erottaa. Ongelma on käytetyn paperin karkeudessa.
Kustannustoimittaja Antti Valkaman mukaan tälle ei voi kauheasti tehdä mitään, koska paperin vaihtaminen kalliimpaan tekisi julkaisusta kannattamattoman. K-ON!:in kaltaisen sarjan julkaisemista kun ei kuulemma oikein voi kuitata kulttuuritekonakaan.
Tähän nähden on ikävää, että pohjoisamerikkalaisen Yen Pressin melko tuoreessa julkaisussa kaikki alkujaan värilliset sivut ovat värillisiä – myös ne, jotka on japanilaisessa pokkarissa muutettu harmaasävyisiksi.
Suomi- ja jenkkijulkaisulla on hintaeroa viiden euron verran – 7 euroa vastaan 12 euroa. Jää lukijan harkinnan varaan, haluaako maksaa laadusta vai saada kakkoslaatua edullisemmin.
Vaikea suositeltava
Toki on kyseenalaista, onko sarja itsessään niin laadukas, että se kannattaisi ostaa vaikka sen sivunreunat olisi lehtikullattu. Azumangan varhainen protomoe oli ikään kuin huumorin sivutuote; K-ON!:issa taas huumori on rakennettu moen ehdoilla, joten se ei pääse kohoamaan erityisen nerokkaisiin sfääreihin.
Jos on katsonut jo aiemmin animeversion, on alkuteosta vaikea olla näkemättä minään muuna kuin kypsymättömänä taimena, josta joku muu on kasvattanut myöhemmin megahitin. Toisaalta jos sarja ei ole tuttu jo entuudestaan, on vaikea kuvitella, että nimenomaan tämä kakunsyöntipläjäys vetäisi satunnaisen lukijan mukaansa.
Onhan sarja sympaattinen ja kiva, mutta lienee vähän hakuammuntaa, koukuttaako se lukijansa vai ei. Vaikka nämä eivät haluaisikaan siltä mitään muuta kuin söpöjä tyttöjä olemassa söpöjä.
Sarja päättyi alun perin 2010, mutta sen suosiosta johtuen Kakifly jatkaa sitä parhaillaan kahtena uutena sarjana. Nähtäväksi jää, saadaanko suomeksikin joskus lukea tyttöjen yliopistoelämästä ja Azusan kokemuksista uutena kerhonjohtajana.
