Jing: King of Bandits – Twilight Tales – arvostelu
Ikäisekseen väsynyt aarteenmetsästäjä
Kirjoittanut
Juha Wakonen
Alkuperäinen mangasarja nimeltä Jing: King of Bandits sai alkunsa jo vuonna 1995, jolloin sarjakuvaa julkaistiin Japanissa Kodansha-kustantamon toimesta yhteensä seitsemän osan verran. Tämän jälkeen Yuichi Kumakara kuitenkin jatkoi Jingin ja hänen toveriensa tarinaa hieman toisenlaisesta näkökulmasta heti päätöstä seuraavana vuonna. Englanniksi tämän uuden, ja niin ikään seitsenosaisen, sarjan nimeltä Jing: King of Bandits – Twilight Tales hoiti Tokyopop alun perin vuonna 2004.
Kumakaran vahvuudet ovat aina olleet enemmän oman piirrosviivan etsimisessä ja visuaalisessa tyylittelyssä kuin jatkuvassa tai osasta toiseen toimivassa tarinankerronnassa. Yhteen mangapokkariin mahtuu kyllä varsin hienosti kuvitettuja ja meneviä kohtauksia, mutta pitemmän päälle Jingin seikkailuista lukeminen kärsii äkkipysähdyksistä, sivuraiteista ja pienestä nikottelusta, joka tekee lukukokemuksesta vaikeasti seurattavaa puurtamista. Twilight Tales ei tässä suhteessa eroa mitenkään olennaisesti ensimmäisestä sarjasta, vaikka uudenlainen itsevarmuus paistaakin läpi esimerkiksi sarjakuvan maailman maalaamisessa synkemmillä ja aikuismaisemmilla sävyillä. Mistään tosikkomaisesta tykityksestä ei silti ole edelleenkään kysymys, mutta hauska ja jännittävä miljöö on saanut enemmän tummia pilviä taivaalleen. Ehkä se kuuluu aikuistumiseen, koska myös Jing on uudessa juonikaaressa muutaman vuoden vanhempi?
Vanhuus ei tule yksin
Vanhempi Jing on edelleen erittäin hyvää pataa Kirin kanssa, ja he joutuvat yhdessä jälleen kerran keskelle kaikenmaailman sotkuja ja seikkailuja. Jing iskee silmänsä aarteisiin, joiden jahtaaminen saa kaverukset törmäyskurssille muun muassa Cosa Nostran eli mafian kanssa. Ongelmaksi Jing: King of Bandits – Twilight Talesin suhteen muodostuu tarinan edetessä kuitenkin se, että maailma Jingin ympärillä tuntuu menneen eteenpäin ja muuttuneen, mutta Yuichi Kumakuran vahvalla kädellä hahmottelemat henkilöt ovat jähmettyneet paikalleen. Näin näiden kahden väliin aukeaa valitettava railo, jota Kumakuran laadultaan hyvin notkahteleva tarinankerronta ei pysty kuromaan umpeen. Ja kun tarinan päähenkilöt eivät jaksa kiinnostaa lukijaa, ollaan suurissa ongelmissa.
Joitakin vanhoja elkeitä on sarjakuvaan kuitenkin jätetty paikoilleen. Alkuperäinen Jing-manga oli esimerkiksi tunnettu siitä, että sen sivuilla yritettiin jatkuvasti viitata väkijuomiin ja niiden nauttimiseen. Näin ollen tarinan kappaleiden jakaminen ”shoteiksi” on edelleen olemassa, mutta jotakin olennaista jää silti puuttumaan. Jing: King on Bandits oli parhaimmillaan vekkuli ja hyväntuulinen jatkoseikkailu, mutta sen toinen tuleminen tuntuu väsyneen hitaaksi vanhukseksi – vaikka tarinan päähenkilölle ikää ei olisikaan karttunut kuin muutama puumerkki lisää.
