J-Pop Idol – arvostelu
Ei jatkoon
Kirjoittanut
Otto Sinisalo
Täpästi täysi-ikäinen Mika voittaa kavereineen Aasian Idols-kisan. Levy-yhtiö kuitenkin haluaa tehdä sopimuksen ainoastaan Mikan kanssa ja bändit muut tytöt jäävät soittelemaan lehdelle. Syyllisyytensä kanssa painiva Mika saa pian muuta ajateltavaa, kun entinen teinitähti Ken alkaa tuottaa hänen soololevyään. Seuraa mustasukkaisuusdraamaa ja loputtomia kaihoavia katseita, kun Mika yrittää sovittaa tunteitaan Keniin musiikilliseen kunnianhimoonsa.
Tässä vaiheessa kolmikymppinen mieslukija pysähtyy ja kysyy: missä ovat huumeet ja seksi?
Hyvä on: J-Pop Idol on varhaisteineille suunnattua harmitonta romanttista viihdettä, ja sellaisena se näyttää pop-tähden elämän aavistuksen vähemmän raadollisena kuin mitä se todellisuudessa on. Se täyttää samaa tarvetta uppoutua pohjimmiltaan kauniin viattomiin rakkaustarinoihin kuin Harlekiini-kirjat ja television saippuaoopperat. Sellaisena se on myös traagisen konservatiivinen sukupuolirooleissaan. Mika on haaveileva, tahdoton nukke, joka tarvitsee kipeästi miehen rakkautta ollakseen onnellinen. Ken puolestaan on vikoineenkin täydellinen mies, jota Mika asettuu mielihyvin palvelemaan. Tekeepä Mika unelmiensa miehelle ruokaakin yhdessä kohtauksessa. Seuraavassa pokkarissa Mika varmaankin pesee hänen pyykkinsä ja siivoaa vähän.
Kuvituksesta vastaa Toko Yashiro, joka toteuttaa sinänsä pätevästi tuttuja shoujo-maneereita: tapahtumapaikat ovat alisteisia hahmoille eikä niitä välttämättä kuviteta kuin viitteellisesti. Tämän vuoksi suuri osa tarinaa tuntuu tapahtuvan maagisessa, ainoastaan naamoista koostuvasta maassa.
Musiikkiteollisuuden kiemuroissa olisi potentiaalia kiinnostavallekin draamalle, vaikka huumeet ja bändärit jättäisikin pois, mutta musabisnes jää Milleni+M-nimimerkin kirjoittamassa tarinassa ainoastaan tapetiksi koko lailla yhdentekevälle romanssille. Poptähteys on J-Pop Idolissa harmiton tuhkimotarina, jossa kiva naapurintyttö saa toteuttaa unelmansa olemalla ahkera ja riittävän ihana. Jopa Idols-formaatin ohjelmissa, jonka yleisöä sarjakuva mitä ilmeisimmin tavoittelee, on ilkeät puolensa: mitään Simon Cowellin kaltaista tylyttäjää ei sarjassa esiinny, vaikka J-Pop Idolin hahmot kaipaisivatkin kipeästi armotonta maan pinnalle palauttamista. Tai iskua kasvoihin. Lyhyesti muotoiltuna J-Pop Idol hukkaa hyvän mahdollisuuden tehdä draamaa tai edes komediaa musiikkimaailmasta loputtomaan, upottavaan shoujo-mössöön.
