Infinite Undiscovery – arvostelu
Nimi on kerrankin todellinen enne
Kirjoittanut
Juha Wakonen
Loputon epälöytö? Päättymätön ei-havainto? Ikuisesti jatkuva paljastamattomuus? Mitä ihmettä Square Enixin julkaiseman uuden japanilaisen konsoliroolipelin nimi sitten mahtaakaan tarkoittaa, se ei muuta sitä tosiasiaa, että Infinite Undiscovery on melkein puolivillaisesti tehty, keskeneräisen tuntuinen ja ulkokultainen, liitoksissaan natiseva tarinakyhäelmä. Toisaalta nimi todella on kerrankin enne, sillä mitä enemmän peliä pelaa, sitä enemmän tuntuu siltä, kuin sen itseään toistava tutkiskelumentaliteetti ei pääty koskaan.
Pelkkä nimi ei kuitenkaan pahenna vielä ketään tai yhtään mitään, joten silkasta sanoilla kikkailusta ei tätäkään peliä voi täysin teilata. Eniten vaa’alla alaspäin painavat pelintekijöiden lukuisat lunastamattomat lupaukset, tarinankerronnan rikkonaisuus ja pelattavuus, joka tekee kaikesta rooliseikkailijan televisioruudulle heitetystä informaatiosta vaikeasti hallittavaa ja yksinkertaisesti turhauttavaa puurtamista. Infinite Undiscovery sanoo sanottavansa pitkän kaavan kautta, joten pelattavaa pelissä kyllä riittää. Sääli vain, että toistava maailman eri kolkkien tutkiskeleminen, leipätyöstä käyvä taisteleminen ja hölmöilyihin kompastuva tarina sisältävät melko vähän niitä jokaisen pelaajan kovasti kaipaamia hyviä hetkiä, joissa yksinkertaisesti kaikki pelissä loksahtaa kohdalleen – ja pelaaminen muuttuu viipyväksi hetkeksi, jonka aikana sitä unohtaa itsensä kokonaan johonkin täysin vieraaseen maailmaan.
Huilunsoittaja maailman katolla
Infinite Undiscovery alkaa sinänsä herkullisesta tilanteesta, jossa pelaaja tuntuu tietävän täsmälleen yhtä paljon asioiden oikeasta laidasta kuin tahattomasti hieman hidasälyiseksi jäävä päähenkilö, Capell. Hän on maailmansa suurissa tapahtumissa pelkkä sivullinen, huilunsoittaja, joka tosin sattuu olemaan ulkonäöltään täsmälleen identtinen vastarintaliikkeen johtajan, lordi Sigmundin kanssa. Sigmund johtaa väkeään ”Ketjujen veljeskunnan” sortovaltaa vastaan rikkomalla eri puolilla olevia suuria ketjuja, joilla koko planeetta on sidottu kiinni kuuhun. Ilkeän Leonidin johdolla pelin pahikset nimittäin varastavat näin kuun maagista voimaa, jolla rivikansalaiset pysyvät pelon ikeen alla ja kurissa.
Capellin pelastaa tyrmästä Aya, nuori naissoturi, joka niin ikään luulee aluksi pelastavansa vastarintaliikkeen johtajan. Tarinassa yritetäänkin ryöstöviljellä huumorinkukkia siitä, miten vastahakoinen sekä kömpelö sankari ja aina toimintaan valmis soturityttö ajautuvat kerta toisensa jälkeen kiperiin tilanteisiin. Koko homma vain valitettavasti ontuu siinä, että Capell esitellään välianimaatioissa pelkuriksi ja miekan kanssa avuttomaksi raukaksi, mutta taistelutilanteissa hän on aina etunenässä toimittamassa kaikenlaisia vihulaisia autuaammille metsästysmaille. Tämä ei myöskään ole läheskään ainoa kerta, kun kerronnasta yksinkertaisesti puuttuu kaikki koherenssi ja maalaisjärki.
Visuaalisesti peli on tuttua ja turvallista, erittäin näyttävää japanilaista laatuosaamista parhaimmillaan. Välianimaatiot muistuttavat melkein enemmän koko pitkää elokuvaa kuin pelin sisältöä – ja itse pelimaailma sekä sitä kansoittavat hahmot ovat värikkäitä, hyvin tehtyjä ja animoituja. Ääninäyttely ei sekään ole siitä pahimmasta päästä. Valitettavasti vain näiden osa-alueiden varaan ei näin suurielkeistä peliä vielä rakenneta.
Irrallisia ideoita ja kikkoja
Infinite Undiscoveryn kehittäneen tri-Acen mukaan peliin on saatu ahdettua mukaan erilaisia ideoita kymmenen vuoden ajalta. Tämä pitääkin varmasti paikkansa, koska monet niistä tuntuvat turhilta, irrallisilta tai yksinkertaisesti täysin peliin sopimattomilta. Yksi keskeisin pelin myyntivaltti on ollut lupaus pelattavuudesta, joka muuttaa ja mullistaa koko japanilaisen konsoliroolipelaamisen. Tällä viitataan ennen kaikkea reaaliaikaiseen taistelusysteemiin ja siihen, että pelimaailman tapahtumat eivät pysähdy edes siksi aikaa, kun pelaaja yrittää hallita reippaasti yli kymmentä eri pelattavaa hahmoa, varusteita ja näiden kaikkien pisteytyksiä monimutkaisissa valikoissa. Näin siis vihollinen pääsee iskemään selustaan aivan koska tahansa.
Samalla peliin on istutettu vaikutteita monista muista tutuista lajityypeistä, kuten esimerkiksi hiiviskelystä ja ongelmanratkonnasta. Nämä eivät kuitenkaan istu kokonaisuuteen nikottelematta, ja varsinkin melkein täydellisessä säkkipimeydessä tapahtuva kyyristely on pelaajan hermoja koettelevassa mahdottomuudessaan jo suorastaan hirvittävää. Pari alkupuolelle eksynyttä aivopähkinää taas kysyvät enemmän pelaajan intuitiota tai suoranaisia selvännäkijän kykyjä, koska ratkaisua ei tunnu löytyvän kuin ”loputtoman epälöytämisen” avulla.
Monet edellä mainituista vaivoista ovat jo suuruusluokassaan sellaisia, että ne selvästi haittaavat keskittymistä ja pelaamisesta aika ajoin koituvaa nautintoa. Aiemmin tänä vuonna julkaistu Lost Odyssey oli sekin monessa suhteessa pettymys, mutta Infinite Undiscovery saa kuitenkin palaamaan sen pariin ihan mielellään. Taistelusysteemi pelissä kuitenkin on lähes hämmästyttävän toimiva, ja se varmasti palkitsee monia niitä, jotka ovat kyllästyneitä erillisiin ”taisteluruutuihin” ja vuoropohjaiseen roolipelimäiskeeseen. Näin ollen sitä monesti melkein jääkin toivomaan, että pelissä olisi moista suoraa toimintaa huomattavasti enemmän. Kokonaisuutena Infinite Undiscovery jää kaikesta tästä huolimatta selvästi pakkasen puolelle.
