Highschool of the Dead – arvostelu
Turha pelastaa maailmaa - yritä pelastaa ensin itsesi
Kirjoittanut
Petteri Uusitalo
Zombit eivät ikinä ole olleet Japanissa erityisen suosittu kauhugenre. Japanista on peräisin lähinnä muutama lännessäkin suosittu videopelisarja, ja siinäpä se melkein onkin.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö zombiteemaisiakin teoksia olisi – niitä on vain vähän. Yksi näistä harvoista poikkeuksista on Daisuke Saton ja Shouji Saton manga Highschool of the Dead, joka on ilmestynyt Fujimi Shobon Monthly Dragon Age -lehdessä syyskuusta 2006 alkaen.
Tuomionpäivä ja torpedotissejä
Päähenkilöllämme, 17-vuotiaalla lukiolaisvelttoilija Takashi Komurolla, on meneillään aivan tavallinen tylsä koulupäivä. Sitten käy kuten zombiviihteessä on tapana: ”ne” vain ilmestyvät yhtäkkiä jostain ilman varoitusta.
Verenhimoinen tartunta leviää kulovalkean lailla. Ihmiset eivät aluksi tajua, mitä heillä on vastassaan, eivätkä osaa taistella eläviä kuolleita vastaan. Infrastruktuuri hajoaa, viranomaiset ovat voimattomia, tieto ei kulje. Vain irrallisia kourallisia ihmisiä selviää ilman puremia.
Tartunnan levitessä nopeasti kadulta hoiperrelleesta miehestä ympäri koulua Takashi kerää ympärilleen joukon tuttuja ja puolituttuja, ja ensimmäisen osan loppuun mennessä tämä sekalainen joukko pääsee lopulta pakenemaan koulusta Tokion kaaoksen täyttämille kaduille. Juoni kuljettaa heitä turvapaikasta turvapaikkaan itse kunkin mahdollisesti elossa olevia sukulaisia etsien.
Sarjan hahmoja olisi helppo haukkua yksiulotteisiksi stereotyypeiksi, mutta ei kannata antaa pinnan hämätä, sillä sarjalla ei ole erillistä käsikirjoittajaa ihan turhan takia. Naurettavien tissien takaa paljastuu ennen pitkää oikeita persoonallisuuksia.
Porukan aivoiksi itseään sanova silmälasitsundere Sayakin haluaa ennen pitkää tarttua aseeseen kokiessaan itsensä riittävän hyödyttömäksi, ja elegantin ja coolin kendotyttö Busujiman sivistyneen kuoren alla piilee zombien lahtaamisesta nauttiva ja maanisesti virnistelevä sadisti. Ja milloin viimeksi päähenkilön lapsuudenystävä on ollut oikeasti kyvykäs taistelija eikä vain taustatsemppaaja?
Tee sitä mitä rakastat
Kyseessä on fanservice- ja toimintasarja, joten tissejä, perseitä ja lenteleviä ruumiinpalasia riittää. Kuukausittaisen julkaisutahdin ansiosta taide on yksityiskohtaista, oli kyse sitten pehmeästi varjostetuista alushousuista, verta roiskuvista halkaistuista zombinkalloista tai rakkaudella jäljennetyistä tuliaseista.
Piirtäjä tuntee vahvuutensa ja keskittyy niihin, mutta haittapuolena kuvat ovat välillä melko jäykkiä ja poseerausmaisia. Ihan sarjan alussa sen kuvakerronta on myös vähän liiankin kaoottista ja täyteen ahdettua, ja toimintakohtauksista on näin ollen vaikea saada selvää. Tilanne kuitenkin paranee sarjan edetessä.
Moni arvostelija on ollut ärsyyntynyt siitä, että väkivallan ohella sarja on yhtä lakkaamatonta tissi- ja perseparaatia. Paidat liimautuvat ihoon kuin sukat, ja naishahmojen jättiläismäiset hinkit muistuttavat muodoltaan välillä epäilyttävästi torpedoja. Sarjassa ei ikinä ehdi kulua kovin montaa sivua, ennen kuin jälleen yhdet tuomionpäivän sitruunat heiluvat kohti lukijan naamaa.
Toisaalta tämä on vähän kummallinen valituksenaihe – miksi lukea tällaista sarjaa muutenkaan, jos tissit kerran häiritsevät? Väkivallan tapaan fanservice on sisäänrakennettu Highschool of the Deadiin sen hahmomalleja myöten, joten se ei tunnu erityisen päälle liimatulta. Sarja on rakennettu seksistä ja väkivallasta, eikä se pelkää näyttää sitä.
Asiassa auttaa toki myös sarjan kieli poskessa -asenne. Viimeistään siinä vaiheessa, kun koulun jääkuningatar Busujima löytyy keittiöstä kokkaamassa pelkässä essussa ja stringeissä ”koska muutakaan ei löytynyt”, lienee hitaammillekin selvää, että sarja ei ota vakavissaan edes fanserviceään.
Sivistyksen pintakultaus
Zombiapokalypsi on ihmisiä loputtomasti kiehtova konsepti. Silmänräpäyksessä koko moderni yhteiskunta vaatimuksineen ja tylsyyksineen romahtaa ja korvautuu paljon yksinkertaisemmalla maailmalla.
Työpaikalle ehtimisellä, deadlineilla ja kokeisiin lukemisella ei ole enää mitään merkitystä, vaan ainoastaan sillä, kuinka hyvin osaa selviytyä hengissä. Luokan hyljeksitty pyssynörtti saakin yhtäkkiä kokea olevansa hyödyllinen. (Japanissa ei ole asevelvollisuutta, joten aseista intoilu on nörttiä.) Maailma yksinkertaistuu entisestään, kun epätoivoiset valtionrippeet alkavat heitellä toisiaan ydinaseilla, ja elektromagneettinen pulssi tekee Japanin kaikista sähkölaitteista käyttökelvottomia.
Sarja käsittelee myös zombiapokalypsin psykologisia vaikutuksia selviytyjiin tavoilla, jotka ovat varmasti mielenkiintoisia ainakin genreen vähemmän tutustuneille.
Ihmispetojen lisäksi betoniviidakoksi muuttuneessa uudessa maailmassa uhan muodostavat myös muut selviytyneet. Jotkut menettävät kaaoksessa järkensä, jotkut päättävät seurata viidakon lakia ja vahvimman oikeutta. Jotkut puolustavat omaisiaan vainoharhaisesti, eivätkä halua uusia selviytyneitä joukkoonsa millään hinnalla – vaikka se merkitsisi näiden jättämistä varmaan kuolemaan.
Miltä tuntuu, kun joudut ampumaan kimppuusi hyökkäävää lasta? Pysyykö ryhmä kasassa, kun toiminta lakkaa, ja seuraa monta päivää tuskaista paikallaan istuskelua? Mitä tehdään sairaille ja vanhuksille? Kenen takia voidaan ottaa ylimääräisiä riskejä? Mitä tapahtuu, kun ostoskeskukseen linnoittautunut sekalainen ja riitainen ihmisryhmä saa tietää, että apua hakemaan lähtenyt poliisi ei olekaan tulossa takaisin?
Käsikirjoittaja tekee ehtaa työtä leipänsä eteen, ja hänen rakkautensa aiheeseen näkyy. Koetuista hirveyksistä pitää puhua jälkeenpäin traumanjälkeisen stressihäiriön ja päässä naksahtamisen ehkäisemiseksi. Se, että eläviä kuolleita ei sanota zombeiksi vaan ”niiksi”, ei ole pelkkää itsetarkoituksellista George Romeron elokuviin viittailua, vaan myös puolustusmekanismi – keino pysyä järjissään ja olla takertumatta siihen, että laumoina lahdattavat hirviöt olivat vielä paria päivää aikaisemmin ihmisiä.
Länsimainen zombiviihde on jo vuosikausia sitten siirtynyt aiheen postmoderniin käsittelyyn, mutta Japanissa aihe on vielä tuore. Highschool of the Deadin kalmot eivät ole modernien zombien tapaan tartunnan saaneita eläviä ihmisiä, vaan romeromaisia ”hitaita zombeja”: laahustavia ja älyttömiä petoja, jotka hakeutuvat ääntä kohti ja kaatuvat vain pääosumasta. Myös muita viittauksia alan klassikkoteoksiin on annosteltu rankalla kädellä.
Loppu maailmalle sellaisena kuin sen tunnemme
Kiehtovinta sarjassa on kuitenkin nimittäin se, mitä ei ääneen sanota: sen maailmankuva.
Japanin ja sen kansalaisten sanotaan joskus olevan heiwa-boke, ”tyhmä liiasta rauhasta”. Toisen maailmansodan jälkeen maa ei ole kokenut konflikteja, ja sota on jopa kielletty sen perustuslaissa. Lisäksi se on tunnetusti yksi maailman turvallisimpia maita, ja tämän sanotaan vieraannuttaneen japanilaiset maailman karusta todellisuudesta.
Tämän vieraantumisen murskautuminen koko japanilaisen yhteiskunnan myötä tuntuu olevan Highschool of the Deadin ytimessä. Teema nimittäin pilkistelee jatkuvasti rivien väleistä aina toiminnan ja tissivyörytyksen tauotessa.
Jo ensimmäisessä luvussa päähenkilön kuvataan olevan niin saamaton nahjus, että lapsuudenystäväkin on kyllästynyt odottamaan tältä aloitetta ja karannut toisen jätkän kainaloon. Hän kuitenkin miehistyy välittömästi, kun zombiapokalypsi alkaa, ja sarja käynnistyy miehekkäällä läimäyksellä vasten kasvoja. Muut hahmot kommentoivat myöhemmin säännöllisesti, miten kriisi on leiponut hänestä johtajan.
Uudessa maailmassa on kahdenlaisia voittajia. Hyvikset pyrkivät sopeutumaan uuteen maailmanjärjestykseen ja luottavat suoraan toimintaan. Sayan oikeistonationalistinen isä on aatteensa tiivistymä: hän katkoo zombeilta päitä mestauslavalla kartanonsa pihalla ja on niin miehekäs, että leukakin muistuttaa halkoliiteriä.
Pahikset, kuten toista selviytyjäryhmää johtava karismaattinen opettajanliero Shidoo, sen sijaan yrittävät selvitä uudessa maailmassa vanhan maailman arvoilla: kieroilulla, politikoinnilla ja opportunismilla. Hän vetoaa pelastamiensa oppilaiden egoon ja kertoo heidän olevan eliittiä. Hän myös ”sallii” näiden seksuaalisuuden virrata vapaana saadakseen näiden luottamuksen. Hyviksillä taas seksuaalisuus on rajoittunut kahdenkeskiseen vetovoimaan, ja kriisin keskellä bondaaminen aiheuttaakin ennen pitkää myös muutamia kolmiodraamanpoikasia.
Sankarit käyvät eloonjäämistaistelua aseet jäpäkästi tanassa, ja sarjan maailmankuva on uskomattoman maskuliininen. Tämän valossa tuntuukin jopa uskomattomalta, että sarja on yllättävän tasa-arvoinen: naiset osaavat sen minkä miehetkin ja ovat taistelussa näiden kanssa samalla viivalla tai jopa edempänä. Eikä kompetenssi rajoitu pelkästään toimintaan, sillä Sayan älykkään ja elegantin äidin kerrotaan olleen aikanaan menestynyt pörssihai Wall Streetillä.
Kenties kyseessä on vain oma miehinen perspektiivini, mutta kaikesta fanservicestä huolimatta minun on vaikea syyttää seksistiseksi mangaa, jossa naiset ilmaisevat mielipiteensä yhtä ärhäkkäästi kuin miehetkin ja osaavat myös tappaa zombeja yhtä tehokkaasti – sortumatta niihin iänikuisiin käsivarressa roikkumisiin ja kirkumisiin.
Legality cool comic englanniksi
Sarja oli pitkään ”no tätä nyt ei ainakaan ikinä julkaista lännessä” -listallani, mutta ilmeisesti viimekesäinen animesovitus saattoi sen pohjoisamerikkalaisen Yen Pressin tutkaan.
Yen Pressin julkaisussa on yritystä. Värisivut on julkaistu värillisinä, ja niiden osalta laatu onkin loistavaa. Hupaisana ja melko turhana yksityiskohtana ääniefektit on käännetty kahteen kertaan. Dosa! (Thud!) Gashi! (Grab!)
Valitettavasti Satoo sävyttää sarjansa tietokoneavusteisilla harmaasävyillä eikä rastereilla, ja tällaisten tasaisten harmaiden pintojen toistuminen kunnolla vaatisi rautaista painolaatua. Tätä Yen Pressiltä ei löydy, joten sarjan huolellisia sävytyksiä täplittää neliömäinen moiré-ilmiö. Tämä johtaa myös tummempien harmaiden kohtien sumenemiseen ja mustien pintojen rosoisiin reunoihin, vaikka paperi onkin laadukasta.
Toinen valituksenaihe löytyy tekstien ladonnasta. Käännös itse on ihan toimiva, mutta sivun reunojen liepeillä olevien puhekuplien tekstit on poikkeuksetta ladottu liian pienellä ja ihan puhekuplan toiseen reunaan. Kyseessä on selvästi ylivarovaisuus, jotta tekstit eivät leikkautuisi sivujen reunojen yli tai katoaisi selkämyksen sisään, ja se näyttää harvinaisen tökeröltä.
Toivottavasti latoja saa asiasta ripeää palautetta, sillä itse teos on epäilemättä yksi vuoden merkkitapauksia englanninkielisen mangajulkaisun saralla.
Animeversio
Highschool of the Deadin 12-jaksoinen tv-animesovitus esitettiin kesällä 2010. Studio Madhousen ja myös muun muassa Death Noten ohjanneen Tetsuroo Arakin käsialaa oleva anime on teknisesti laadukas, kuten studiolta on totuttu odottamaankin.
Alkuteoksensa tavoin sovitus viittailee zombiviihteen klassikoihin, myös tavoilla joihin manga ei pysty eli musiikkivalinnoillaan. Se myös vetää fanservicensä paikoin vielä alkuteostaankin överimmäksi, mistä kiersi viime vuonna hupaisa YouTube-video jos toinenkin. (Hakusana ”Matrix boobs” palvelee.)
Animea kuitenkin kohtasi sama kohtalo kuin monia muitakin sovituksia: juonen suruton keskenjättö. Se päättyy mangan neljännessä pokkarissa olevan luvun 15 tienoille, jolloin sen huippukohdaksi jää päähenkilöiden pako zombien hyökätessä Sayan kotiin.
