Hero Tales – arvostelu
Tähdet kertovat
Kirjoittanut
Petteri Uusitalo
Huolimatta siitä, mitä sivun 17 kolumnissa kirjoitin, on yksittäisten tekijöiden jalustalle nostamiselle toisinaan ihan hyvät syynsä. Sellaista soppaa, johon liian monta kokkia on työntänyt kauhansa, on tapana haukkua ”komitean suunnittelemaksi”, ja juuri sellainen Hero Tales valitettavasti on.
Sarjalla on pitkä ja monimutkainen historia. Tarina perustuu löyhästi Shinya Ooharan kirjoittamaan ja Hiromu Arakawan kuvittamaan nettiromaaniin vuodelta 1998. Heidän doojincirclensä julkaisi tarinan myöhemmin myös omakustanteena. Oohara oli siihen aikaan töissä animestudio Flagilla, ja animeprojektia tarinan pohjalta kehiteltiin jonkin verran. Siitä ei kuitenkaan tullut sillä kertaa mitään.
Kun projekti lähti seuraavan kerran etenemään, se oli kulkenut jo melko monen käden kautta. Alkuteoksen tekijäksi mainittiin kollektiivinen salanimi Huang Jin-Zhou, jonka takaa löytyivät Arakawa, studio Flag sekä itse animen tuotannon hoitanut studio Genco. Visuaalisesta suunnittelusta vastasi studio Kusanagi ja käsikirjoituksesta Ryo Yashiro. Sarjassa nähtävät aseet taas on suunnitellut Takahiro Yamada.
26-jaksoinen anime alkoi syksyllä 2007 ja päättyi keväällä 2008. Kuten monimediaprojektien kohdalla usein tehdään, aloitettiin animen mangasovitus kuitenkin ennen itse animen alkamista, ja sen toteuttajaksi sopi parhaiten kukas muu kuin Arakawa itse. Manga alkoi ilmestyä Square Enixin Gangan Powered -lehdessä lokakuussa 2006.
Manga on kuitenkin tehty valmiiden animesuunnitelmien pohjalta, joten se on varsin tunnusomaisesti nimenomaan sovitus. Arakawalla itsellään on ollut sen juonen kanssa varsin vähän tekemistä, vaikka eroja animen ja mangan välillä löytyykin.
Tähtiä kuin Otavassa
Wuxiaelokuvia katsoneille Hero Talesin pelinappulat ovat tuttuakin tutummat. Tapahtumapaikkana on muinainen fantasia-Kiina ja päähenkilönä heppu, jolla on keisarilliseen palatsiin johtava epäselvä syntymähistoria. Tarinasta löytyy muinaisia ennustuksia, yliluonnollisia voimia, taistelutaitoja ja myös hieman kevyttä politiikkaa sotajoukkojen liikuttelun muodossa.
16-vuotias Taitoo Shirei puolustaa yhdessä muiden kyläläisten kanssa kotivuortaan keisarillisilta sotajoukoilta. Valtakunta on hunningolla ja pakolaisia vaeltaa jokaisella maantiellä, sillä nuoren keisarin sijaan todellista valtaa pitää hallussaan tämän kasvatti-isä, voimafantasioita hautova kenraali Keiroo.
Aikuistumisriitin lopulta suoritettuaan Taitoo saa lahjaksi mystisen ”valloittajan miekan” Kenkaranbun, jonka voi vetää huotrastaan vain soturi, jonka se on itse valinnut kantajakseen. Samana yönä Keiroon kätyri Shimei kuitenkin varastaa miekan, joten Taitoo ja nuori munkki Ryuukoo joutuvat lähtemään tien päälle hakemaan sen takaisin. Mukana roikkuvat myös hyväsydäminen idioottijousimies Hoosei sekä Taitoon pikkusisko Laila, joka luonnollisesti onnistuu hankkiutumaan kidnapatuksi useampaan otteeseen tarinan edetessä.
Tarinan pohjana on ikivanha ennustus, jonka mukaan maan päällä vaeltaa seitsemän Otavan tähtien mukaan nimettyä sankaria, joista jokainen kantaa mukanaan mystisiä taikavoimia. Näistä tähtisankareista kahden vahvimman kohtalona on sotia toisiaan vastaan ikuisesti, uudelleensyntymästä uudelleensyntymään: Taitoon merkkinä olevan Hagunin ja Keiroon merkkinä olevan Tonroon.
Lisää eeppisyyttä kerrontaan saadaan paljastamalla, että tämä on ensimmäinen kerta viimeiseen 3 500 vuoteen, kun Hagunin ja Tonroon kantajat ovat ilmaantuneet maan päälle yhtä aikaa – ja että silloinen yhteenotto tuhosi silloisen keisaridynastian. Panokset ovat siis kovat.
Voiman pimeä puoli
Hero Tales ei kuitenkaan ole varsinaisesti matkakertomus, sillä alun miekanhakuasetelma on vain pieni osa tarinaa. Kertaalleen tavattavista tusinapahiksistakin päästään nopeasti eroon, ja tarina alkaa keskittyä enemmän vakiohahmoihinsa.
Keiroon suunnitelmana on tuhota keisarikunta ja muokata maa uudelleen rauhaisaksi raudalla ja verellä. Kaiken taustalla on kuitenkin Keiroota sotaan ja hävitykseen manipuloiva Shimei, joka on negatiivisista tunteista voimansa saava muinainen demoni. Myös Taitoo pitää keisarikuntaa aluksi mätänä ja korruptoituneena, mutta kohtaaminen puhdassydämisen nuoren keisarin kanssa saa hänet muuttamaan mielipidettään.
Ensimmäinen yhteenotto Keiroon kanssa suistaa Taitoon kuitenkin aluksi epätoivoon. Hänellä on kuljettavanaan pitkä tie, jotta hänkin oppisi kokeneempien tähtisankarien tapaan valjastamaan ki-voimansa aseiden lyöntien vahvistamiseen ja kraattereiden räjäyttämiseen. Omaa kehoaan vahingoittamatta, siis.
Lisäksi suuri voima tuo suuren vastuun, eikä vihalle saa antaa periksi: siitä kun saattaa nimittäin seurata berserkiksi räjähtäminen, minuuden menetys ja rakkaiden satuttaminen. Kohtalon johdosta pelkkä Taitoon hagunius tuntuu aiheuttavan tragediaa ja tuhoa kaikille hänen ympärillään. Luonnollisesti todelliset voimat löytyvät vasta, kun Taitoo ei käytä niitä vihan vimmassa vaan suojellakseen rakkaitaan – niin ihmisiä kuin maataankin.
Ei varsinaisesti mitään uutta
Koko sarjaa vaivaa kuitenkin pitkälti hahmojen yksiulotteisuus ja tarinan tavanomaisuus. Edes verenperintöjen paljastumiset eivät jaksa liiemmälti hetkauttaa.
Se että Arakawa ei ole käsikirjoittanut sarjaa itse paistaa monin paikoin läpi. Joissain kohdissa on tungettu aivan liian paljon pientä taustadialogia aivan liian pieniin puhekupliin, jolloin teksti on pahimmillaan millimetrin korkuista. Jotkut kohtauksetkin käydään läpi vähän turhan nopeasti, ikään kuin muodon vuoksi pois alta. Arakawan oma luova panos näkyy lähinnä huumorimaneereissa, jotka ovat Fullmetal Alchemist -tyylistä slapstickia.
Arakawan kädenjälki näkyy myös hahmosuunnittelussa. Sääli vain, että hahmot ovat visuaalisesti melko tylsiä: niistä näkee, että ne on tarkoitettu toimimaan ensisijaisesti värillisinä, joten mustavalkoisessa mangassa ne erottuvat toisistaan huonommin. Esimerkiksi Taitoolla ja Hooseilla on lähes tismalleen samanlaiset hiukset.
Arakawa on myös panostanut miljöön kiinalaisuuteen, laivanrakennustyylistä arkkitehtuuriin. Pokkarien lopuista löytyvä bonusmanga kertookin Arakawan ja hänen avustajiensa referenssimatkasta Kiinaan valokuvaamaan kaiteita, rännejä ja katulaattoja.
Tästä huolimatta sarja on kuukausittaiseksi sarjaksi – ja etenkin toimintasarjaksi – yllättävän yksinkertaisesti piirretty. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, koska Arakawa piirsi sitä samaan aikaan Fullmetal Alchemistin kanssa, mutta mitään varsinaista maisemapornoa siltä on kuitenkaan turha odottaa.
Sangatsu Mangan julkaisu sarjasta on normaalia peruslaatua: painojälki ei ole mitenkään ihmeellinen, mutta suomennos sentään tutun sujuva. Ääniefektit on käännetty perinteisellä budjettimenetelmällä ruutujen väleihin tai isompien ääniefektien sisään. Alkuperäisten ääniefektien lisäksi sarjassa on tosin säilytetty myös satunnaiset puhekuplien ulkopuoliset repliikit, ja käännökset on vain kirjoitettu niiden viereen. Tämä luo joihinkin ruutuihin ikävän ahtaan tunnelman.
Sarja oli jonkin aikaa tauolla, mutta sen viides ja viimeinen pokkari ilmestyi Japanissa lopulta viime vuoden lopulla. Se ei siis vaadi lukijaltaan mitenkään massiivista rahallista panostusta, vaikkei kovin poikkeuksellinen teos olekaan.
