Animeaan parempi

Haganai – arvostelu

Animeaan parempi

Tsubasa Kirjoittanut Petteri Uusitalo

On olemassa kaksi asiaa, jotka kannattaa tiedostaa, ennen kun lähtee lukemaan Boku wa tomodachi ga sukunain eli Haganain mangaversiota.

Ensinnäkään se ei näytä lainkaan samalta kuin tuoteperheen muut osat. Yomi Hirasakan alkuperäisen ranobesarjan kuvittaneella Burikilla on hyvin tunnusomainen pehmeänkiiltävä piirtotyyli, ja tv-animesovitus (jonka toista tuotantokautta esitetään parhaillaan) onnistui matkimaan sitä kohtuullisen hyvin. Mangasovituksen tehnyt Itachi ei edes yritä pyrkiä samaan, vaan on tehnyt sen ulkoasusta selkeästi omanlaisensa.

Toisekseen mangaversio on animea koko lailla parempi kuvaamaan hahmojen erilaisia sosiaalisia vajavaisuuksia. Ja koska kyseessä on nimenomaan tämän pohjalle perustuva tarina, mangaa voisi väittää jopa animea paremmaksi.

Omituisten otusten kerho, osa XXVII

Lukiolaispoika Kodaka Hasegawalla on elämässään ollut vain yksi kaveri – vuosia sitten. Kodakan edesmennyt äiti oli britti, ja tältä perityn vanukkaanvärisen kuontalon vuoksi häntä luullaan kaikkialla hiuksensa värjänneeksi ongelmanuoreksi.

Isän työn vuoksi Kodaka ja hänen pikkusiskonsa Kobato ovat joutuneet viettämään koko lapsuutensa ympäri Japania muutellen. Nyt isä on kuitenkin lähtenyt Amerikkaan, joten sisarukset ovat jääneet asumaan pysyvästi kymmenen vuoden takaiseen kotikaupunkiinsa.

Kaverittomuus on edelleen tuttu juttu, sillä jo Kodakan hymykin saa hänen uudet luokkatoverinsa juoksemaan kauhuissaan karkuun. Sattumalta hän törmää kuitenkin toiseen yhtä yksinäiseen tapaukseen: nättiin mutta kärttyisään Yozora Mikazukiin, jonka yrmeä ilme vaihtuu hymyyn vain mielikuvitusystävän kanssa rupatellessa.

Haruhinjälkeisessä maailmassa oman koulukerhon perustaminen on ratkaisu kaikkeen, joten Yozora päättää perustaa ystävien värväämiseen tarkoitetun Naapurikerhon. Kodakasta tulee kerhon ensimmäinen jäsen, ja saman tien ovea raapimaan saapuu myös poikien keskuudessa suosittu mutta tyttöjen vihaama Sena Kashiwazaki. Seitsenhenkinen päähenkilökaarti on kasassa kakkospokkarin loppuun mennessä.

Jatkuvan kinastelun lisäksi Naapurikerhon aktiviteetit koostuvat toimista, joiden olisi periaatteessa tarkoitus valmentaa heitä sosiaalisessa kanssakäymisessä. Niin vitsien kerronta, näyttelytaitojen harjoitteleminen, karaokessa käyminen kuin jatkokertomusten kirjoittaminenkin päättyvät kuitenkin yleensä enemmän tai vähemmän katastrofaalisesti – niistä perinteisistä kesälomareissuista ja festivaaleista puhumattakaan.

Moni kakku päältä ruma

Itachin kulmikas, venkoileva ja liikoihin yksityiskohtiin takertumaton piirtotyyli saattaa äkkiseltään näyttää taitamattomalta. Ensivaikutelma kuitenkin hämää, sillä hänen kynänjälkensä on suttuisuudestaan huolimatta todella hallittua.

Enemmänkin kyse on siitä, että Itachi suhtautuu hahmomalleihinsa äärimmäisen liberaalisti ja tuntuu etenevän ruudusta toiseen fiilispohjalla. Huumoria revitään normaalin ilmeilyn lisäksi siitä, miten hahmot muuttuvat reaktionaamatyyliin milloin Tehotyttöjen näköisiksi, milloin Simpsonien tyylisiksi, milloin geneeriseksi vanhaksi shoujomangaksi tai The World of Golden Eggs -tyylisiksi neliösuiksi.

Näitä yksittäisiä viittauksia lukuun ottamatta sarja on kuitenkin suurimman osan ajasta selkeästi omannäköisensä. Jatkuvasti törröttävät kulmahampaat, vääntyilevät suut ja runsas isopisteisen rasterin käyttö muodostavat sarjalle yhtenäisen visuaalisen ilmeen. Taiteen energisyyden vuoksi niin hymyissä kuin irvistyksissäkin tuntuu olevan rutkasti tunnetta, eikä manga missään vaiheessa taannu puisevaksi patsasteluksi. Kliinisyys on siitä kaukana.

Sosiaalisesti neliraajahalvautuneet

Animen ensimmäisen kauden katsoneet tietävät pitkälti mitä odottaa. Mangassa hahmojen taustoittamiselle annetaan kuitenkin enemmän aikaa, samoin kuin sen läpikäymiselle, miksi he karkottavat muut ihmiset ympäriltään. Hahmot ovat itsekin tietoisia omista sosiaalisista puutteistaan, ja tämän vuoksi he tuntuvat enemmän oikeilta henkilöiltä oikeine ongelmineen.

Esimerkiksi Kodakan chuunibyoo-pikkusisko Kobato on pohjimmiltaan ihan tavallinen yläasteikäinen tyttö, joka tekee kirjoitusvirheitä vaikeissa sanoissa eikä ole kovin hyvä matematiikassa. Hänellä on aikoinaan ollut muitakin harrastuksia kuin animenkatsominen, mutta yksinäisyys on ajanut hänet hakemaan isoveljen huomiota vampyyriä leikkimällä – tämä kun on isän poissa ollessa hänen elämänsä ainoa ihminen.

Kaikki päivät erityisesti itseään varten rakennetussa tiedeluokassa itseopiskeleva fujoshi Rika on pinnalta katsoen nero. Neroutensa alla hän on kuitenkin avoimesti häpeilemätön perverssi, toisin kuin vaikkapa Sena, joka haluaa epätoivoisesti väittää fanittamiensa erogejen olevan ensisijaisesti taidetta. Rikan robottifetissi ja ötökkäintoilu tekevät hänestä kuitenkin omituisen tapauksen jopa muiden nörttien parissa.

Sarjan valekäänteistrappi Yukimura ja kerhon ohjaavaksi opettajaksi kiristetty kymmenvuotias nunna Maria saavat hieman muita vähemmän ruutuaikaa, mutta heidänkin yksinäisyytensä syihin perehdytään kiitettävästi. Yukimura uskoo vilpittömästi olevansa poika, eikä ymmärrä muiden välttelevän häntä juuri tästä syystä. Maria taas on lapsinero vailla vanhempia, ja hän yrittää jatkuvasti käyttäytyä ikäistään aikuismaisemmin. Pohjimmiltaan hän on kuitenkin pelkkä huonokäytöksinen kakara. Molemmat ovat helposti Yozoran vedätettävissä juuri naiiviutensa vuoksi.

Haukka, Taivas ja Tähti

Manga on visuaalinen media, ja Itachi on tehnyt viisaan päätöksen antaa sen loistaa omilla ansioillaan. Animessa keskityttiin kertomiseen, mangassa taas ihan reilusti näytetään – oli kyse sitten takaumista, videopeleistä tai jäsenten kirjoittamista tarinoista. Mangassa on myös mukana joitain asioita, jotka animesta oli jätetty pois kukkahattusyistä.

Manga on animea vähemmän fanservicepainotteinen ja etenee hitaammin. Paitsi että tämä auttaa lukijoita pääsemään hahmoihin paremmin sisään, se myös mahdollistaa hahmojen luonteiden avaamisen asteittain.

Esimerkiksi Senan ylimielinen prinsessa-asenne tulee mangassa paljon paremmin esille kuin animessa: hän oikeasti pitää itseään parempana kuin muut ihmiset, eikä häpeä näyttää sitä. Toisaalta Yozorakaan ei ole pelkkä motiiviton koulukiusaaja, vaan hänen luonteensa on aiempien kokemusten muovaama. Yksinäisenä Internetin kasvattina hän nauttii muiden ihmisten trollaamisesta, kiristää Mariaa uhkaamalla myydä tämän alushousuja, puhuu Senalle koko ajan raiskauksista ja haukkuu Kodakaa pedofiiliksi.

Entisenä poikatyttönä Yozora on kuitenkin huonosti kosketuksissa omaan tyttöyteensä: hän ei alkuun kehtaa käyttää tavallista uimapukua tai tyttömäistä yukataa. Romanttiset jutut hävettävät häntä, ja juuri siksi Senan pelaamat deittipelitkin häntä häiritsevät, ei niinkään niiden eroottisuus. Juuri tällaisessa hienovaraisuudessa manga on parhaimmillaan.

Anime on myös paljon selkeämmin rakkaustarina. Siinä asetettiin vastakkain hopealusikka suussa syntynyt Sena, joka on ”täydellinen kaikin tavoin paitsi luonteeltaan”, ja synkeä Yozora, joka on ”kamala kaikin tavoin paitsi ulkonäöltään”. Juoni Kodakan kauan kadoksissa olleesta lapsuudenystävästä on toki tärkeä käännekohta myös mangassa, mutta se on silti korostetummin vain yksi juonikaari muiden joukossa.

Gumdan ja Monster Slayer

Seven Seasin julkaisun käännöksessä käytetyn lokalisoinnin määrä vaihtelee. Eniten nostaisin hattua sen oivallukselle muokata uusien jäsenten värväysjulisteeseen vinoittain piilotettu salaviesti ”tomodachi bashuu” lyhenteeksi ”BFFS PLZ”.

Toisaalta dialogia on lokalisoitu paljonkin, mikä osaltaan tekee siitä melko sävytöntä. Esimerkiksi Yozoran ahkerasti käyttämä haukkumasana ”riajuu” on käännetty vuoroin ”miss populariksi” ja vuoroin ”popular peopleksi”, vähän tilanteesta riippuen. Yukimuran vanhanaikaisen muodollinen puhetapa taas on kadonnut englanninnoksen myötä lähes täysin.

Mielenkiintoista kyllä Seven Seas ei ole isompien kustantamojen tapaan nähnyt tarpeelliseksi selittää mangasta löytyviä säännöllisiä viittauksia tunnettuihin anime- ja mangasarjoihin. Kulttuurimuistiinpanojen sijaan ensimmäisen pokkarin lopusta löytyy lukunäyte Mayo chiki! -mangasta.

Joitain japanilaisuuksia kuitenkin selitetään alaviittein. Valintojen takana on ilmeisesti oletus siitä, että lukijalla on kohtuulliset pohjatiedot japanilaisesta kulttuurista, sillä alaviitteitä ovat saaneet lähinnä kielioppivitsien ja ruokien kaltaiset asiat. Jostain syystä ”kouhai” ja ”oniichan” on jätetty selittämättä, mutta ”anikia” ja ”hahauea” ei. Jälkimmäisen jättäminen tekstin sekaan ylipäätään tuntuu jo ylilyönniltä.

Helmikuussa ilmestyvä kakkospokkari näyttää, jatkuuko alaviitteiden käyttö samaan tyyliin myös jatkossa. Fullmetal Alchemistin ja Oreimon lisäksi luvassa on nimittäin viittailua esimerkiksi oikean elämän julkkiksiin, joita ei voi pitää ihan jokaisen länsimaisen otakun perustietoina.

Naapurivyöhyke

Toradoran ohella Haganai on yksi niitä harvoja ranobejen mangasovituksia, jotka eivät ole missään mielessä huonoja. Toradora! on muutenkin loistava vertailukohta, koska ystävät ja ystävystyminen ovat aiheena molemmissa sarjoissa.

Toradora! muuttui loppuaan kohden romanttisesta komediasta romanttiseksi draamasarjaksi. Haganaistakin saattaa sellainen tulla joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, mutta se on kuitenkin sillä saralla hitaampi kuin ylipainoinen muumi lumihangessa. Manga ei ole ehtinyt alkuteoksen näihin osiin asti vielä edes Japanissa, joten toistaiseksi sarja on tarina sosiaalisten suhteiden hankaluudesta yleisellä tasolla.

Yleisellä tasolla ystävyyteen suhtautuvat myös sarjan hahmot, jotka puhuvat jatkuvasti ystävyydestä abstraktiona. He eivät missään vaiheessa pidä toisiaan ystävinään, vaan ainoastaan ”naapureina” ystävättömyydessään – vaikka viettävätkin kaiken aikansa keskenään. Kaikki kerhon aktiviteetit ovat heille vain harjoittelua tulevaa sosiaalista debyyttiä varten, vaikka kyseessä on tietysti tietynlainen itsepetos.

Tässä mielessä myös sosiaalista esteistä perinteisin, ujous, on loppujen lopuksi mukana kuvioissa. Jos kerhon jäsenet vain kehtaisivat suhtautua ystävyyteen rennosti, heillä olisi yhtäkkiä paljonkin kavereita. Näin ei kuitenkaan pääse käymään, koska he ovat nostaneet ystävyyden jalustalle ja ajattelevat sitä todella erityisenä konseptina.

Haganai on esimerkillinen ja visuaalisesti omaleimainen mangasovitus, joka onnistuu pureutumaan tarinansa teemaan loistavasti. Se onnistuu välittämään loistavasti fiiliksen, että sen hahmot oikeasti haluaisivat ystäviä, eivätkä ole vain käsikirjoitettuja hahmoja haaremisarjassa. Siinä on myös lämpöä ja sympaattisuutta, jotka ovat olennainen osa sen viehätysvoimaa. Nörttiyleisön sarjasta kun on kuitenkin kyse, sen teema tuntunee monille samastuttavalta.

Haganai: I Don't Have Many Friends

Haganai

3 käyttäjää omistaa tämän tuotteen

  1. Teos
    3/3
  2. Julkaisu
    2/3
  1. Lukijat
    2/3

Julkaisija(t): Seven Seas
Tekijä(t): Itachi

Plussaa:
Miinusta:

Viimeisimmät arvostelut

Kaikki arvostelut