Fallen Moon – arvostelu
Kliseisiin langenneet
Kirjoittanut
Pinja Kuusio
Enkeleitä, demoneja ja traagisia kohtaloita. Näistä on lukuisat eepokset tehty jo kauan ennen mustetta ja rastereita. Juuri näistä ajattomista aineksista on syntynyt myös Toui Hasumin manganovellikokoelma Fallen Moon, jossa runsaan symboliikan ohessa keskeisenä näyttelevät kauniiden nuorukaisten väliset rakkaustarinat. Vereltä ja kyyneliltä ei novelleissa säästytä hyvän ja pahan rajojen hämärtyessä päähenkilöiden ympärillä.
Kuten kuvauksesta huomata saattaa, Fallen Moon ei liiku kovinkaan tuntemattomilla vesillä. Tätä ei voi oikeastaan laittaa edes tahallisen klassisuuden nimiin, sillä manga tuntuu toistavan kliseitä toistensa perään. Kissapojat, demonit, itse Lucifer ja muut varmasti kaikille moninkertaisesti tutut hahmotyypit ovat kaikki löytäneet paikkansa sivuilta, eivätkä ajoittain tunnu edistävän tarinaa läsnäolollaan juuri mitenkään.
Vaikka manga ei ole sotkuisesti tai muutenkaan suoranaisen epämiellyttävästi piirretty, ei sen visuaalinenkaan puoli ole täysin ongelmaton. Ehkä ilmeisin ongelma on se, että suurehkosta hahmomäärästä huolimatta koko pokkarissa on vain noin neljät erilaiset kasvot. Vaikka itse tarinoiden sisällä hahmot erottaa helposti toisistaan, on eri lukujen päähenkilöiden välillä tavallista huomattavampaa yhdennäköisyyttä. Hahmot näyttävätkin olevan suunniteltu ennen kaikkea viimeisen päälle kuvankauniiksi, minkä vuoksi ne jäävät ulkoisesti hyvin persoonattomiksi ja toistuviksi.
Pikaeepoksia
Novellien juonet ovat takakannen lupauksien mukaisesti täynnä taruja ja mystiikkaa – melkeinpä liiankin täynnä. Osa juonista onkin aivan liian kunnianhimoisia niiden pituuteen nähden. Monet tarinat alkavat kiehtovasti, mutta tuntuvat pikemminkin pidempien sarjojen ensimmäisiltä luvuilta kuin lyhyiksi suunnitelluilta novelleilta. Hahmojen ja maailman pohjustamiseen yksin käytetään niin paljon aikaa, että loppuratkaisu tuntuu yleensä hyvin äkkinäiseltä ja pohjustamattomalta – tarina tavallaan lopahtaa kesken. Manga jättääkin lukijansa toistuvasti ihmettelemään, mistä koko seikkailussa oikeastaan olikaan kyse. Ajoittain tämä sopii tilanteeseen, mutta useimmiten se lähinnä ärsyttää.
Fallen Moon kompastuu siis ennen kaikkea omaan toteutukseensa. Ideoita tai yritystä ei sen novelleista puutu, mutta lopputulos jää silti kiusallisesti alle keskitason. Boys love on vielä suhteellisen tuore genre suomalaisilla mangamarkkinoilla, mutta Fallen Moon ei siitä huolimatta ole meidänkään kasvavan valikoimamme aatelistoa. Ikävä kyllä se on loppujen lopuksi harmillisen kehno esimerkki lajityypistään.
