Dark Metro - arvostelu
Kirjoittanut
Sami Karilainen
Dark Metro on kauhusarjakuva jossa Tokion metro toimii yhteysväylänä kuolleiden maailmaan. Yön saapuessa kostonhimoiset henget janoavat verta ja kadotetut sielut etsivät pelastusta. Tai näin ainakin teoriassa. Käytännössä metro tarjoaa vain kehyksen erilaisille verikekkereille, eikä Tokion kliinisen siisti ja äärimmäisen organisoitu metroverkosto ole edes kovin pelottava paikka. New Yorkin metro voi olla aidosti pelottava paikka, mutta ei Tokion.
Kuoleman lautturina toimii nuori mies nimeltä Seiya. Välillä hän ohjaa kuolleita alamaailmaan, välillä hän pelastaa eläviä kostonhimoisilta haamuilta. Seiyalle myös luodaan salaperäistä menneisyyttä, mutta hahmo jää niin paperinohueksi, ettei ketään oikeasti kiinnosta, mistä hän on tullut ja mitkä ovat hänen motiivinsa.
Seiya on silti mangan ainoa hahmo, joka esiintyy toistuvasti. Muut hahmot ovat kertakäyttöisiä kulisseja, joiden ainoa tehtävä on kirkua tai kuolla – ja yleensä molempia. Dark Metro pitää yllä 1960-luvun kioskikirjallisuuden periaatteita, ja sen ainoa tarkoitus on shokeerata. Tänä päivänä sarjalta vain toivoisi enemmän.
Väkivaltaa vailla tarkoitusta
Kirja koostuu Pet Shop of Horrorsin tapaan irrallisista episodeista, jotka liittyvät toisiinsa löyhästi Seiyan kautta. Viidestä episodista vain kahdessa metroverkosto on tärkeässä osassa, ja ne ovatkin mangan toimivimmat osat. Loput kolme tarinaa ovat enemmän tai vähemmän irrallisia. Toimivin tarina kertoo miehestä, joka teki itsemurhan metron alle hyppäämällä, mutta tarina kerrotaan nuoren metronkuljettajan näkökulmasta. Mielenkiintoisesta asetelmasta huolimatta tämäkin jakso kääntyy kuitenkin verellä mässäilyksi.
Kukkahattutädin leiman uhallakin pitää ihmetellä matalaa ikäsuositusta. Pokkari sisältää erittäin graafista väkivaltaa, jossa ihmisiä silvotaan tavoilla, joita ei tässä tarvitse toistaa. Toivottavasti uhkaava kansikuva saa äidit ainakin selaamaan pokkarin läpi, ennen kuin ostavat sen kassajonossa mankuvalle lapselleen. Kustantajalta toivoisi kuitenkin parempaa itsekontrollia, koska en keksi 12 vuoden ikäsuositukselle muuta syytä kuin myynnin edistämisen. Tokyopopin julkaisussa ikäsuosituksena onkin 16+.
Sarjassa on paljon potentiaalia, mutta se hukkaa mahdollisuutensa. Se on hyvin piirretty ja tarjoaa varsinkin alussa hyvää peruskauhua. Mutta kokonaisuutena se on kuin B-luokan kauhuleffa, joka yrittää korvata puuttuvaa tarinaa ja tunnelmaa verisillä erikoisefekteillä ja kulman takaa hyppivillä möröillä. Tokion urbaanista ympäristöstä ja Japanin synkistä itsemurhatilastoista saisi paljon enemmänkin irti, mutta tämän osan perusteella Dark Metron voi niputtaa joutavanpäiväisen väkivaltaviihteen mappiin.
