Daa! Daa! Daa! – arvostelu
Kosmisia kotileikkejä
Kirjoittanut
Petteri Uusitalo
Shoujomangaa julkaistaan suomeksi nykyään melko vähän, mikä on melko mielenkiintoista ottaen huomioon keskimääräisen suomalaisen manganlukijan iän ja sukupuolen. On toki tunnettu tosiasia, että tytöt lukevat myös poikien sarjoja mutta pojat harvemmin tyttöjen sarjoja – mutta osaltaan syynä ovat ehkä hieman huonosti onnistuneet sarjavalinnat. Etenkin nuorille tytöille julkaistun shoujomangan seassa on nähty vuosien varrella kaikenlaista puolivillaista räpellystäkin.
Mika Kawamuran Daa! Daa! Daa! on hiljan päättyneen Shugo Chara!:n korvaaja Sangatsu Mangan kustannuslinjassa, ja kaikeksi onneksi se vaikuttaa varsin mukavalta tapaukselta. Se ilmestyi Kodanshan Nakayoshi-lehdessä vuosina 1997–2002 eli on astetta vanhempi sarja, mutta on onneksi kestänyt ajan hammasta varsin hyvin.
Alienit hyökkäävät kakkavaipoin
Kahdeksasluokkalaisen Miyun astronauttiäiti ja fyysikkoisä lähtevät eräänä päivänä töihin Nasaan ja jättävät hänet sukulaisensa munkki Saionjin hoidettavaksi. Tämä lähtee kuitenkin saman tien omalle vuoden reissulleen Intiaan, joten Miyu jää asumaan kahdestaan suureen temppeliin munkin pojan Kanatan kanssa.
Kanata on tietysti aluksi todella töykeä Miyua kohtaan, koska heidän ensitapaamisensa ei suju erityisen sujuvasti. Kenellekään tuskin tulee kuitenkaan yllätyksenä, että erinäisten päällekompastumisten, törmäilyjen ja vahinkopusujen seurauksena ilmassa alkaa ennen pitkää leijua molemminpuolisen ihastuksen tuoksua.
Miyun ja Kanatan yhteiseloa kuitenkin mutkistaa avaruusoliovauva Ruu, joka laskeutuu heidän olohuoneeseensa ja luulee heitä vanhemmikseen. Ruun mukana saapunut lapsenvahtilemmikki Miuhau selittää heidän olevan kotoisin planeetalta nimeltä Otto ja joutuneen vahingossa madonreikään kävelyllä ollessaan. Koska Ruun kotiinnoutajien matka Maahan kuitenkin kestää normaalioloissa ainakin vuoden, Miuhau pyytää, että he saisivat jäädä asumaan Miyun ja Kanatan luokse toistaiseksi.
Yhdessä asuminen on 13-vuotiaille luonnollisesti tosi noloa, joten Miyu ja Kanata kertovat koulussa olevansa serkkuja ja yrittävät peitellä sitä, että asuvat kahdestaan ilman ketään muuta. Ruun läsnäolo, kouluunseurailu sekä mamman ja papan hokeminen altistaa heidät tietysti monille noloille väärinkäsityksille, joita yritetään torjua selittämällä Ruun olevan Miyun pikkuveli. Tämän lentokyvyn ja telekinesiavoimien salassapitäminen onkin sitten jo isompi ongelma.
Teinivanhempien kärsimykset
Miyu ja Kanata yrittävät kovasti olla parempia kasvattajia kuin omat vastuuttomat vanhempansa, mutta eihän se tietenkään niin helposti suju kuin kuvittelisi. Liian vakavaksi tilanne ei äidy missään vaiheessa, mutta herättelee kuitenkin silloin tällöin pieniä kysymyksiä, joita murrosikäiset tulevat monesti pohtineeksi. Auttaako välittäminen, jos se ei näy? Missä kulkee laiminlyönnin ja luottamuksen raja – tai huolettomuuden ja vastuuttomuuden?
Sarja ei jää missään vaiheessa pitkäksi aikaa laakereilleen lepäämään, vaan uusia koulukavereita, sukulaisia ja muita avaruusolentoja esitellään tasaiseen tahtiin. Nelikon muodostama eriskummallinen uusperhekin alkaa alun äksyilyistä huolimatta kehittää lämpimiä tunteita toisiaan kohtaan aina siinä määrin, että silloin tällöin uhkaava mahdollisuus yhteiselon päättymisestä lyhyeen ei tunnukaan enää niin kivalta ajatukselta.
Toisaalta sarja ei juuri käsittele taaperon kasvattamisen ikäviä eikä työläitä puolia: kamalinta siinä on se, miten noloa on käydä ostamassa lähikaupasta vaippoja ja maidonvastiketta. Kotityötkin on käytännöllisesti ulkoistettu Miuhaulle. Sarjan kohdeyleisön ikä näkyy jo hahmojen vuorovaikutuksesta: katseiden kohtaaminen luokassa ja käsien koskettaminen ruokapöydässä aiheuttavat punastuksia, huoneeseen käveleminen pojan ollessa vaihtamassa paitaa taas on kirkumisen arvoinen asia.
Sarja ei myöskään ole liiemmälti kiinnostunut shoujomangan käytäntöjen rikkomisesta. Kanata paljastuu koulun suosituimmaksi pojaksi, jonka perässä juoksee tyttö jos toinenkin. Miyun samastuttavuutta lukijalle taas on lisätty tekemällä tästä kaikkea muuta kuin perinteinen ihannetyttö: hän on melko äksy ja kokkaustaidotkin ovat vähän niin ja näin. Kanatan pään sisään ei juuri päästä, jotta tämä pysyisi sellaisena mystisenä ja etäisenä olentona, jollaisia poikien on tyttöjensarjoissa tapana olla. Lempiruoankin kertominen on iso asia, jonka ympärille saadaan kehrättyä kokonainen luku.
Tuulahdus 90-lukua
Kawamuran piirtotyyli on söpömpää ja tyylitellympää kuin vaikkapa Fruits Basketin tekijän Natsuki Takayan piirtotyyli, mikä toki johtuu jo Nakayoshin piirtosäännöistäkin. 90-luvun tuotoksena Daa! Daa! Daa!:n ulkoasussa on myös oma pieni retrovivahteensa, jollaista samassa lehdessä vuosikymmen myöhemmin ilmestyneestä Shugo Chara!:sta ei löydy. Esimerkiksi Kawamuran käyttämät palloviivaefektit ovat täsmälleen samoja, joita löytyy myös niin ikään Nakayoshissa ilmestyneestä Sailor Moonista.
Toisaalta sarjan hahmosuunnittelu on paikoin auttamattoman geneeristä, ja ensimmäisinä esiteltyjä sivuhahmoja ei paikoin meinaa erottaa päähenkilöistä. Onneksi tämäkin kuitenkin paranee hieman jo toiseen pokkariin mennessä, ja hiusmallitkin alkavat jo hiukan vaihdella.
Shoujomanga on visuaalisesti monipuolisempaa ja täyteenahdetumpaa kuin shounenmanga, joten sillä on myös aina suurempi riski muuttua sekavaksi, mikäli piirtäjän taidot eivät ole haasteen tasalla. Äärimmäisen tärkeää on esimerkiksi se, että mangaka ohjaa lukijan katsetta ruudusta toiseen selkeästi. Daa! Daa! Daa!:ssa on jonkin verran nikotteluja tämän suhteen ihan alkusivuillaan, mutta siitäkin päästään onneksi melko nopeasti eroon.
Sangatsu Mangan julkaisu pysyttelee ”ihan kiva” -tasolla. Värisivuja julkaisusta ei löydy, mutta alkujaan värilliset harmaasävysivut ovat onneksi sen verran selkeästi piirrettyjä, että ne eivät ole menneet ihan mössöksi edelleen alempaa keskiluokkaa olevasta painolaadusta huolimatta. (Paljon pelastaa myös se, että värisivut on tietokoneen sijaan väritetty käsin vesiväreillä, koska se antaa harmaasävyille epätasaista painojälkeä naamioivaa lisäkuviointia.) Mustavalkosivuilla olevat rasterit taas ovat toistuneet kohtuullisen kivasti, eikä manga satu sisältämään niin paljoa täysin mustia väripintoja, että niiden laatu häiritsisi.
Antti Kokkosen käännöksessä ei ole suuremmin kritisoitavaa, ja ääniefektipolitiikka on hoidettu pitkälti samaan tapaan kuin Suzunari!:ssa: suurempien efektien käännökset on ladottu niiden päälle, pienemmät taas on pyritty mahdollisuuksien mukaan korvaamaan kokonaan. Syy on ilmeisesti tämän sarjan kohdalla sen kohdeyleisön nuoruus eikä ruuduissa käytettävissä olevan tyhjän tilan vähäinen määrä, mutta kyseessä on joka tapauksessa parempi tapa toimia Hero Talesin kaltaiseen jälkeen nähden. Korvattujen tekstien alla oleviin rastereihin ei myöskään ole jätetty epämääräisiä valkoisia länttejä, kuten vielä joskus takavuosina.
Kaikkiaan Daa! Daa! Daa! on ihan kiva manga kohdeyleisöään ajatellen. Se on fantasiaa omillaan elämisestä ja pojan kanssa asumisesta, jotka yläasteikäisille ovat vielä kaukaisia ja sydämentykytystä aiheuttavia ajatuksia. Sitä vanhemmille se tuskin tarjoaa sanottavasti sen kummempaa sisältöä.
