Chi’s Sweet Home – arvostelu
Kissanpäiviä ja maailmaan tutustumista
Kirjoittanut
Petteri Uusitalo
Sangatsu Manga jatkaa koko perheen eläinsarjojen julkaisua. Kanata Konamin Chi’s Sweet Home on kuitenkin huomattavasti Hamsteripäiväkirjoja nimekkäämpi manga, ja siitä on tuotettu kaksikautinen tv-animesovituskin.
Sarja kertoo kissanpennusta, joka eksyy emostaan ja päätyy kolmihenkisen Yamadan perheen huostaan. Isä, äiti ja heidän esikouluikäinen Yoohei-poikansa kiintyvät Chihin välittömästi, vaikkei heidän asunnossaan saisikaan pitää lemmikkejä.
Nelijalkainen Yotsuba
Konami kuvaa kissansa ajattelukyvystään huolimatta selkeästi eläiminä, ei eläimellisyydestä riisuttuina pikkuihmisinä. Chi ei ymmärrä ihmisten touhuista mitään, ja sarja onkin parhaimmillaan kuvatessaan maailmaa kissan näkökulmasta.
Eläinlääkäri on Chille vain ”se kamala paikka”, ja ravistettavissa farkunlahkeissa roikkuminen on ”raapilennätystä”. Hiekkalaatikkoa Chi ajattelee ”nukkuleikkipaikkana”, kunnes lopulta oppii sen oikean käyttötarkoituksen. Tässä mielessä sarja muistuttaakin jonkin verran Yotsuba&!:a.
Konamin taide on yksinkertaista mutta funktionaalista, ja se on parhaimmillaan Chin muikeiden ilmeiden kuvaamisessa. Manga on kokonaan värillinen, ja sen luvut ovat todella lyhyitä. Kahdeksaan sivuun kerrallaan ei kummoisempia tarinoita mahdu, mutta pitempinä palasina Chin höpsöt toilailut saattaisivatkin alkaa jo puuduttaa.
Elämänviipaleita
Söpöily ja huumori lieventyvät sarjan edetessä, ja niiden oheen saadaan myös koskettavampia kohtauksia. Konami kuvaa hienovaraisesti Chin varttumista rinnastamalla sen Yoohein kasvamiseen.
Chi on aluksi höperö pentu, joka ei erota ihmisiä kissoista eikä kissoja sammakoista. Sen keskittymiskyky on lähes olematon, ja alun yritykset lähteä etsimään emoa keskeytyvät jatkuvasti syömisen, leikkimisen ja nukkumisen kaltaisten olennaisuuksien vuoksi. Ennen pitkää emo muuttuu kuitenkin vain hämäräksi muistoksi, ja Chi oppii ajattelemaan uutta perhettään ”isinä” ja ”äitinä”.
Vasta tavattuaan naapurissa elävän toisen kissan Chi alkaa oppia reviirien ja saalistamisen kaltaisia käsitteitä. Kun toisen kissan perhe joutuu muuttamaan pois, Chi on kasvanut jo huomattavasti: se ymmärtää, että toisen poissaolo ei tarkoita sitä, etteikö se olisi edelleen olemassa. Ennen pitkää myös Yamadat muuttavat uuteen asuntoon, jossa Chitä ei tarvitse enää piilotella, ja Chi saa uusia eläinystäviä.
Kittan pitta
Sangatsun julkaisu on varsin esimerkillinen. Ladonta on asiallista ja kirjoitusvirheetöntä. Suurin osa ääniefekteistä on käännetty, eikä katakanoja näy kuin satunnaisesti. Chin lässytys – jonka Konami on mallintanut Tipi-linnun japanilaisen äänen mukaan – on myös käännettynä onnistuneesti hahmoon istuvaa.
Julkaisu on luonnollisesti kokonaan värillinen; muunlaisena Kodansha ei sitä olisi antanut julkaistakaan. Kodansha oli kuulemma toivonut myös sarjan flippaamista länsimaiseen suuntaan luettavaksi, ja jenkkijulkaisulle näin tehtiinkin. Suomalainen julkaisu sai kuitenkin pitää alkuperäisen lukusuuntansa Sangatsun kerrottua Kodanshalle, että jos tarkoituksena on laajentaa mangan länsimaista lukijakuntaa, japanilaisen lukusuunnan on kuitenkin tultava tutuksi jotakin kautta. Ja siihen harva sarja sopisi Chitä paremmin.
Lopullinen kysymys on, onko kyseessä sarja, josta pystyvät nauttimaan vain kissanomistajat? Uskoisin, että vastaus on ei.
Konami ei luota lukijoidensa pystyvän samaistumaan siihen, miten muovipussit ovat monesti jännempiä kuin niiden sisältämät lelut, tai siihen että kissat vihaavat kylpemistä ja eläinlääkäriä. Sen sijaan manga nojaa enemmänkin maailman ihmettelyyn pienin ja kokemattomin silmin, joka on huomattavasti universaalimpi teema.
