Haukansilmäni löysivät sinut jo

Bloody Monday – arvostelu

Haukansilmäni löysivät sinut jo

Valtteri Strömsholm Kirjoittanut Valtteri Strömsholm

Death Noten manttelinperijäksi on ehdoteltu monia sarjoja aina Mirai nikkistä lähtien, mutta nopealla vilkaisulla Bloody Monday on lopultakin kuin siihen muottiin luotu. Kantta nopeasti vilkaisemalla voisi hetken jopa kuvitella katsovansa jotain Death Noten spin-offia, mutta aivan siitä nyt ei kuitenkaan ole kyse.

Vaikka Kodanshan Weekly Shonen Magazinessa vuonna 2007 startannutta Bloody Mondayta todennäköisesti kaavailtiinkin juuri Death Noten suosiolla ratsastajaksi, ovat sarjat kuitenkin varsin erilaiset. Bloody Monday on monella tavalla perinteisempi ja konseptiltaan ehkä jopa tylsempi sarja.

Vertailu vain ei ole visuaalisia seikkoja lukuunottamatta kovinkaan mielekästä enää muutaman luvun jälkeen, koska sarjojen kissa ja hiiri –leikit ovat niin erilaisia sävyiltään. Vaikutteet ovat näkyvissä, mutta Bloody Monday seisoo vakuuttavasti omilla jaloillaan.

Lahjalla on hintansa

Sarja kertoo lukiolaispoika Fujimaru Takagista, joka tunnetaan yleisesti entisenä hakkerinero Falconina. Vanha suola alkaa kuktenkin janottaa, kun ilmenee tarve kostaa rasittavalle opettajalle, jonka huhutaan harrastaneen oppilaiden seksuaalista ahdistelua. Pelkästä todisteiden etsinnästä kasvaa yllättävänkin monimuotoinen vyyhti, kun rikollisliiga pääsee hänen jäljilleen.

Rikollisilla on käsissään uudenlainen tappava virustyyppi, jota heidän pelätään levittävän. Käynnissä on myös salainen projekti nimeltä Bloody Monday. Mitään todisteita ei ole, ei liioin hajua tekijöistä. Takagin turvallisuusyksikössä työskentelevä isä saa kuitenkin käsiinsä materiaalia, jonka hakkeroimisen pitäisi olla mahdotonta jopa Falconille – mutta kuinkas käykään.

Samalla Takagin kouluun saapuu uusi kuuma naisopettaja Maya, joka on epäilyttävän saman näköinen kuin todistemateriaalivideolla vilahtanut nainen. Alkaa kissa ja hiiri –ajojahti, jossa kumpikaan osapuoli ei pääse niskan päälle kuin hetkittäin.

Jos Artemis Fowl olisi kiva tyyppi

Neroissa on jotain mahdottoman viehättävää. Lapsinerot ovat noin yleisesti ottaen vielä siistimpiä, koska heidät voi älykkyydestä huolimatta kirjoittaa nuorille samaistuttaviksi tyypeiksi.

Takagi on tästä erinomainen esimerkki: hän on oikeastaan aika lailla normaali poika, jolla vain sattuu olemaan lahjakkuutta hakkerointijuttuihin. Korkean moraalikäsityksensä takia hän vain päätyy tekemään tekoja, joista on hyötyä muille ihmisille. Häntä myös pidetään arvossa siitä huolimatta, että käytännössä kenenkään tietokoneella olevat asiat eivät ole hänelle yksityisiä.

Toisaalta Takagi on myös vähän löyhästi kirjoitettu, koska hän on oikeastaan turhankin täydellinen: moraalisesti oikeamielinen sankari, jolle mikään ei ole mahdotonta. Päinvastoin häneltä kaikki sujuu aina turhankin hyvin. Vastapuoli taas on kirjoitettu niin äärimmäiseksi pahaksi ilman sympaattisia piirteitä, ettei moraalipohdinnoille juuri jää aikaa.

Vauhdikkaat käänteet

Juoni on kiistatta kiehtova, mutta ei mitenkään mahdottoman uniikki. Enemmän pisteitä Bloody Monday saakin kerronnallisesta toteutuksestaan.

Ilmeiseltä esikuvaltaan vaikutteita ottaen sarja on täynnä Mayan ja Takagin välisiä jännitteisiä tilanteita, jossa molemmat yrittävät manipuloida toisen tekemään virheen ja paljastamaan itsensä keskustelun aikana. Tällainen kahden älykkään ihmisen vastakkainasettelu on kuumottavaa materiaalia, ja Bloody Mondayssa nämä kohtaukset onkin toteutettu toimivasti.

Sarja alkaa kohtauksella, jossa Maya oikeastaan paljastetaan sarjan tärkeimmäksi antagonistiksi. Hän esiintyy sittemmin Takagin opettajana, mutta siinä vaiheessa hänen todellinen henkilöllisyytensä on lukijalle jo selvä. Tarina on rakennettu kokonaisuudessa samaan tapaan: kaikki tilanteet selvitetään aina sekä hyvisten että pahisten puolelta, ja jännite syntyy siitä että lukija tietää hahmoja enemmän.

Tämä on kuitenkin hyvä ratkaisu myös muilta osin. Näin kirjoitettuna myös antagonistit saavat sen verran ruutuaikaa, että he ehtivät kehittymään hahmoina mielenkiintoiseksi. Pahisten mielenliikkeet ovat monesti fiktiossa se mielenkiintoisin anti. Toisaalta on vähän pettymys että lukija ei pääse kunnolla osallistumaan Takagin mysteerinratkontaan, koska toisin kuin hahmoille, lukijalle kaikki on koko ajan selvää. Tällainen ratkaisu jättää kaiken kerronnan varaan, mutta lopultakin toimii yllättävän hyvin.

Bloody Monday on kauttaaltaan hyvin intensiivisesti kerrottu. Se on todella nopeatempoinen, ja koko ajan sattuu ja tapahtuu asioita ilman toivoakaan hengähdystauosta. Koko sarja tuntuu olevan yhtä toimintakohtausta, jossa juoksennellaan paikasta toiseen, hakkeroidaan ja voitetaan. (Tai kuollaan, sitäkin sattuu.) Sarjalla on päällä yksi ja sama vaihde alusta loppuun, mutta koska juoni on tarpeeksi hyvä, ratkaisu toimii. Siitä ei halua päästää irti ennen kuin viimeinenkin juonenkäänne on luettu.

Toisaalta asialla on myös toinen puoli. Mitä pidemmälle sarjaa mennään, sitä vähemmän luonnollisia keskusteluja hahmot käyvät, kun pelkästään juonenkuljetukseen tarvittavat repliikit valtaavat jo niin suuren osan. Etenkin sivuhahmot tuntuvat taantuvan vain pahvisiksi statisteiksi, joilla on tietty funktio suunnitelmissa, mutta joista ei tunnu enää löytyvän kokonaisvaltaista persoonaa.

Dramatiikkaa ja naiskauneutta

Bloody Monday näyttää kaikin puolin tavalliselta shounensarjalta. Se on oikeastaan tietyiltä osin vähän oppikirjamainenkin, mutta ei missään nimessä taitamattomasti piirretty. Dramatisoivia efektejä on onnistuttu käyttämään yhtä tyylikkäästi kuin Death Notessa: Takagin silmät esimerkiksi muuttuvat komean hopeiseksi aina kun hän toimii Falconina.

Koska Shonen Magazine on Death Noten ilmestymislehti Shonen Jumpia vanhemman kohdeyleisön lehti, virusoireita pystyttiin kuvaamaan hyvinkin karusti ja groteskisti. Verenkään määrässä ei suinkaan säästelty, mikä tuntuu välillä jopa mässäilyltä.

Vanhempi kohdeyleisö tarkoittaa tietysti myös naiskauneutta, ja piirtäjä Kooji Megumilla onkin selvästi mieltymynyt kurvikkaaseen Mayaan. Mayan kautta tarjoillaankin roimasti fanserviceä, ja Megumi tuntuukin piirtävän tätä mahdollisimman usein mahdollisimman vähäpukeisena.

Teinitytöistä tykkäävillekin on toki tarjolla muutamaan otteeseen pantsushotteja, jotka tulevat vähän puun takaa muuten vakavamieliseen sarjaan. Nämäkin kohtaukset piirtäjä on tosin työstänyt rakkaudella, mitä Death Noten fanservicekohtauksista ei voinut sanoa.

Peruspainos hyvässä ja pahassa

Vastikään jenkkijulkaisutoimintansa toden teolla aloittaneen Kodansha Comicsin julkaisu on keskivertoa peruskamaa ilman erityisesti hyvänä loistavia piirteitä. Toisaalta myöskään ihmeellisempiä epäonnistumisia ei ole tapahtunut. Käännös on toimiva, painojälki keskiverto ja julkaisu ylipäätään on aika tavallinen. Lopusta sentään löytyy erikoistermejä selventävä auttava sanastolista.

Näiden selvennysten lisäksi löytyy tutut ja turvalliset kääntäjän huomautukset, joissa taas selvitetään japaniksi jätetyt sanat ja esimerkiksi sanaleikki Takagin ja Falconin (japaniksi ”taka”) välillä. Selitettäviä sanoja tai termejä ei ole kovinkaan montaa, joten lisämateriaalit jäävät vähän turhiksi.

Bloody Monday ei 11 pokkarillaan ole mahdottoman pitkä sarja. Toivottavasti se tulee myymään niin hyvin, että näemme jonain päivänä englanniksi myös sen jatkosarjan Bloody Monday Season 2:n. Sitä odotellessa voi onneksi turvautua mangasta tehtyyn livenäyteltyyn TV-sarjaan, jota on sitäkin tullut jo useampi kausi.

Bloody Monday on kokonaisuutena todella koukuttava ja hieno sarja, jollaisia tulee harvoin vastaan. Sen intensiivisyys ja toiminnallisuus on korkealla tasolla, eikä sitä kerta kaikkiaan haluaisi laskea käsistään.

Bloody Monday

1 käyttäjä omistaa tämän tuotteen

  1. Teos
    3/3
  2. Julkaisu
    2/3
  1. Lukijat
    2/3

Julkaisija(t): Kodansha Comics
Tekijä(t): Ryoo Ryuumon & Kooji Megumi

Kesto: Englanniksi 2/11 pokkaria

Plussaa:
Miinusta:

Viimeisimmät arvostelut

Kaikki arvostelut