A Bride’s Story – arvostelu
Romansseja Silkkitien varrella
Kirjoittanut
Petteri Uusitalo
Kaoru Mori osoittaa uudella sarjallaan A Bride’s Storylla, ettei ole mikään yhden hitin ihme. Hän myös paljastaa sen ensimmäisen pokkarin jälkikirjoituksessa, että Keski-Aasian historia on kiinnostanut häntä yhtä kauan kuin viktoriaaninen Englantikin – yläasteelta asti.
Morin aiemman sarjan Emman tapaan myös tämä sarja sijoittuu 1800-luvulle ja kertoo hieman epätavallisesta romanssista. Lontoon seurapiirien sijaan sen miljöö on kuitenkin Kaukasuksen vuoristoisilla aroilla, Silkkitien varrella elävien paimentolaisheimojen parissa. Ja toisin kuin Emma, se nimenomaan alkaa päähenkilöidensä naimisiinmenosta.
Unelmaminiä vuorten takaa
Amir Halgal yrittää parhaansa. Hän on muuttanut paimentolaisina elävän perheensä luota aron reunalla sijaitsevassa kylässä elävän Eihonin perheen taloon isännän nuorimman pojan, Karlukin, morsiameksi.
Halgalit eivät kostuneet avioliitosta mitään, mutta jonnekinhan Amir oli ennen pitkää naitettava – onhan hän sentään jo kahdenkymmenen, ja keskimääräinen avioitumisikä on sarjan kuvaamassa kulttuurissa viidentoista kieppeillä. Hänen sulhasensakaan ei ole sitä kaikkein kysytyintä aviomiesmateriaalia, sillä hän on Amiria kahdeksan vuotta nuorempi.
Amir kuitenkin pääsee välittömästi uuden perheensä suosioon vilpittömän uutteruutensa ansiosta. Hän osaa kokata, ratsastaa, ommella ja ampua jousella, ja näistä etenkin viimeisin kiehtoo hänen uuden asuinpaikkansa väkeä. Eihonit kun ovat asuneet kylässä jo useampia sukupolvia, eikä metsästys enää kuulu olennaisiin arkiaskareisiin.
Vaikka Amir ja Karluk tapasivat toisensa vasta hääpäivänään, käynnistyy heidän avioelämänsä varsin ruusuisesti. Järjestettyjen avioliittojen aikana romantiikka astui kuvioon usein vasta avioliiton jälkeen, eikä tämäkään nuoripari tee tässä poikkeusta.
Koska Karluk ei ole vielä edes parrankasvuiässä, on hänen suhtautuminen nuorikkoonsa kuitenkin toistaiseksi vielä lähinnä kunnioittavan ihailevaa. Amir puolestaan suhtautuu nuoreen sulhoonsa äidillisen suojelevasti, vaikka ohjaileekin hiljalleen suhdetta fyysiseen suuntaan suukoin ja halauksin. Ennen pitkää pöydät kääntyvät, kun Amir alkaa erään välikohtauksen myötä nähdä sulhonsa entistä enemmän miehenä eikä poikana.
Vaikka pariskunnan elämästä ei luonnollisesti vielä seksiä löydykään, Mori ei tässäkään sarjassaan varsinaisesti vierasta alastomuuden piirtämistä tai satunnaisia peseytymiskohtauksia. Mikäli Emmaan on luottaminen, tulee paljaan pinnan esittely kuitenkin jatkossakin olemaan hyvällä maulla suoritettua. Kylmässä teltassa nyt vain kuuluu nukkua vähissä vaatteissa, ellei halua hikoilla vaatteitaan märiksi ja paleltua…
Naimakauppoja ja myötäjäisiä
Eihonin perheessä saman katon alla asuu neljä sukupolvea. Karlukin vanhempien ja isovanhempien lisäksi talossa asuvat myös hänen isosiskonsa miehineen ja lapsineen. Muut sisarukset ovat muuttaneet muualle mentyään naimisiin.
Sarjan teema on avioliiton merkitys sen kuvaamassa yhteiskunnassa. Häät ovat tapa muodostaa sukujen välisiä siteitä, mutta myötäjäisten ansiosta myös heimopoliittisen vallan välineitä. Lammaslaumoja, hevosia ja laiduntamisoikeuksia maksamaan pystyvä suku on halutumpaa naimakauppa-ainesta kuin köyhä.
Jo ensimmäisessä pokkarissa tämä kulttuurin nurjien puolien esittely katkaisee seesteisen ajankuvauksen, kun Amirin suku tulee toisiin aatoksiin tämän naittamisesta Eihoneille ja lähettää tämän veljen ja serkut hakemaan häntä takaisin. Häntä nimittäin tarvitaan uudeksi morsiameksi rikkaan suvun pojalle, joka oli hakannut hengiltä aiemman vaimonsa, Amirin siskon.
Avioliitto hallitsee kaikenikäisten elämää, ja siirtelemällä hiljalleen sarjan tapahtumia paikasta toiseen ja hahmosta hahmoon Mori saa loistavasti kuvattua, miten arkista tämä kaikki loppujen lopuksi on.
Kahden rakastuneen nuoren jo päättämä avioliitto saattaa kariutua morsiamen äidin mennessä uusiin naimisiin miehen kanssa, joka haluaa naittaa tämän tyttären jollekin muulle. Köyhän perheen kaikki varat menevät vanhimman pojan myötäjäisten maksamiseen, joten toiseksi vanhin poika joutuu itse ansaitsemaan rahaa, mikäli haluaa mennä naimisiin ylipäätään – oli morsianta jo valittuna tai ei. Karlukin isosiskon lapsista vanhin puolestaan on vasta kymmenen korvilla, mutta tämän vanhemmat hermoilevat jo myötäjäisten kasaamisesta. (Ja siitä, että hän ei halua kirjailla huiveihinsa kuin haukkoja, eikä lainkaan tyttömäisiä kuvioita.)
Toisaalta Mori näyttää, että kaikki avioliitot eivät suinkaan olleet vanhempien sanelemia. Toisen pokkarin alussa Amir nimittäin tutustuu kylän leivänpaistouuneilla naapurustossa elävään Pariya-tyttöön, joka on jo noin viidentoista. Tämän vanhemmilla on kuitenkin ollut ongelmia löytää hänelle sulhasehdokasta, koska hän on liian suorasukainen puheissaan.
Ajankuvaa ja kulttuurieroja
Amirin elämä on yhtä jatkuvaa muistutusta siitä, miten epätavallinen morsian hän on. Karlukin isosisko esimerkiksi on vain pari vuotta Amiria vanhempi, mutta hänellä on jo neljä lasta.
Työn lomassa lauleskelevan ja hetken mielijohteesta metsästämään lähtevän paimentolaistytön muuttaminen kyläyhteisöön olisi turhankin helppo tapa saada aikaan tilannekomiikkaa mikrotason kulttuurieroista. Mori on kuitenkin kiinnostuneempi käyttämään näitä keskusteluja hahmojen esittelemisen välineenä.
Samaten pelkäsin aluksi, että Eihonin perheen luona asuvan brittiläisen kulttuuriantropologi Smithin kysymykset toimisivat kömpelönä tapana selittää asioita lukijalle, mutta tämäkin pysyy yllättävän vähänä. Kulttuurin erikoispiirteet selvitetään lukijalle sen sijaan enimmäkseen arkisen keskustelun kautta.
Enemmänkin Smith toimii aluksi kevyenä koomisena sivuhahmona, jonka kysymysten outoutta muut hahmot silloin tällöin kommentoivat. Myöhemmin hänenkin hahmoonsa saadaan vakavuutta oman romanssin sekä Venäjän ja Iso-Britannian poliittisen valtapelin myötä. Tuohon aikaan Keski-Aasian aroilla liikkuva britti joutui helposti vankilaan vakoojana.
Taidetta ja tunnelmaa
Lukijoille näytetään Amirin ja Karlukin tutustuvan ja juttelevan kaikenlaista. Kuvakulmat ovat näissä kohtauksissa kuitenkin aina kaukaisia, ja keskusteluista kuuluu vain pätkiä. Tarina on kiinnostuneempi sen alleviivaamisesta, että näiden kahden välinen suhde etenee hiljalleen, kuin varsinaisista puheenaiheista, kuten Amirin menneisyydestä. Faktojen sijaan tarina keskittyy tunnelmaan.
Ja siihen tunnelmaan sitten panostetaankin koko rahan edestä, sillä sivut tuntuvat joka hetki lentävän ohitse. Mangaa on ilo lukea, vaikka luku keskittyisi vain siihen, miten Karlukin isosiskon nuorin poika katselee hiljaa, kuinka naapurin puuseppä talttaa monimutkaista koristekuviota puolivalmiiseen tukipalkkiin.
Historiafriikkinä Mori kuluttaa luonnollisesti sivukaupalla mustetta esitelläkseen lukijoilleen monimutkaisia ryijyjä, kirjailukuvioita, puukaiverruksia ja arkkitehtuuria. Sarjan tuoreimmissa luvuissa hän piehtaroi myös alueen ruokakulttuurissa, johon hän on niin ikään perehtynyt omakohtaisesti. Comic Natalie -sivuston hiljattaisessa haastattelussa hän jopa valmisti yhdessä toimittajan kanssa samaa ruokaa, jota mangassakin syödään: pilahvia, laghman-nuudeleita ja saslikkivartaita.
Morin kynä on lisäksi paremmassa terässä kuin koskaan, ja tämä kaikki on piirretty uskomattoman yksityiskohtaisesti ja pikkutarkasti. Kuviorastereita on käytetty tuskin lainkaan, ja käytännössä kaikki joka sivulla vilistävät kuosit on piirretty käsin. Välillä unohdutaan kokonaisten lukujen ajaksi mässäilemään sukupolvelta toiselle periytyneillä kirjailukuvioilla.
Silmänkarkkia riittää myös hahmotaiteen suhteen. Pikkulapset ovat rasavillejä mutta suloisia, ja välillä kaikki hahmot tuntuvat punastelevan jatkuvasti. Vanhukset ovat cooleja ja leppoisia, mutta ottavat tarpeen tullen myös auktoriteettinsa vakan alta: ensimmäisen pokkarin dramaattisimmassa kohtauksessa Karlukin isoäiti uhkaa Amirin veljeä jousella. Myöhemmin sarjassa riittää enemmänkin toiminnantäyteisiä lukuja, kun Amirin suvun miehet saapuvat joukolla naisenryöstöreissulle.
Liian hyvää ollakseen totta
Ainoa valitus, jonka olen sarjasta missään nähnyt, on Amirin täydellisyys ja epäitsekkyys. Kun hänen tuore appiukkonsa kysyy, tarvitseeko joku jotain torilta, kaikilla on jotain toiveita – paitsi hänellä. Kun Pariya käskee tätä olemaan itsekkäämpi ja sanomaan omat mielipiteensä suoremmin, Amir vastaa ettei hänellä ”ole paljoa sanottavaa”. Mori myöntääkin jälkikirjoituksessaan, että aikamoinen mary sue tuli keksittyä.
Jo sarjan viides luku tuo kuitenkin Amirin hahmoon hieman lisää syvyyttä: Karlukin sairastuessa hän on tästä niin huolissaan, ettei pysty itse nukkumaan eikä syömään – eikä liioin jättämään Karlukia rauhaan ja antamaan tämän levätä. Hän tukahduttaa Karlukin huolenpitoon eikä tajua epäitsekkyytensä olevan niin syvää, että se saattaa olla jopa haitallista jopa hänelle itselleen.
Herää kysymys, peittääkö Amirin miellyttämisenhalu alleen syvempää epävarmuutta sekä tarvetta sopeutua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. Hänen oma perheensä ei vaikuta erityisen mukavalta sakilta, ja hänen täydellinen hermoromahduksensa näiden mukanaan tuoman konfliktin edessä tuntuu vain vahvistavan tätä epäilyä.
Oli miten oli, Yen Pressin julkaisu sarjasta on hillittömän upea. Irtokansilla varustetut kovakantiset julkaisut ovat jotain, joka Pohjois-Amerikan mangamarkkinoiden nykytilassa on varattu lähinnä Osamu Tezukan ja Moto Hagion kaltaisille suuruuksille. Antamalla A Bride’s Storylle saman käsittelyn Yen Press nostaa Morin näiden tekijöiden rinnalle ja haluaakin selkeästi kalastella sarjalla myös sarjakuvafaneja yleisesti. Parempaa sarjaa tällaiseen onkin vaikea keksiä.
Julkaisu on ensiluokkainen myös muilta osin. Värisivuja sarjassa ei ole ollut alun perinkään, mutta painolaatuun ja paperiin on panostettu huomattavasti enemmän kuin kepeämmissä sarjoissa, ja jokainen hienovarainen viiva on toistunut ensiluokkaisesti. Pisteen iin päällä muodostaa huolellinen ja kirjoitusvirheetön ladonta, jossa esimerkiksi Morin vaaleammalla piirtämiä takaumakohtauksia on säestetty kursivoiduin repliikein. Ääniefektejäkään ei juuri ole Yen Pressin kaksinkertaisella käännöstavalla pilattavaksi. Tästä kaikesta 17 euroa on pieni hinta.
Rahani, ottakaa ne
17 luvun jälkeen vaikuttaa siltä, että A Bride’s Story on tarinankerronnaltaan Emmaa huomattavasti tasapainoisempi manga. Morin aiempi sarja käynnistyi irrallisen tuntuisilla ajankuvaus- ja tutustumisosuuksilla, joiden aikana haahuiltiin ympäri Lontoota, mutta A Bride’s Storyssa jokaisella hahmolla alusta alkaen selkeä motiivi toiminnalleen. Emman draamaosuus käynnistyi vasta sen loppupuoliskolla, uudessa sarjassa taas elämänmakuinen draama ja rauhalliset suvantokohdat vuorottelevat tasaisin väliajoin.
Tämän takia A Bride’s Story on ehjemmän tuntuinen manga. Se ei ainakaan toistaiseksi yritä kehrätä kasaan mitään eeppistä yksittäistä juonta, vaan koostaa draamansa rehellisesti useampien yksittäisten hahmojen ongelmista. Konfliktit ovat osa arkea – eivät syrjäytä sitä parrasvaloihin astuessaan.
Sarjan luvut ovat pitkiä, 40-sivuisia, joten yhteen pokkariin niitä mahtuu vain viisi. Kuukausittaisen julkaisutahdin myötä lokakuussa 2009 alkanut sarja ei ole myöskään ehtinyt vielä järkyttävän pitkäksi, ja kolmas pokkari ilmestyi Japanissakin vasta kesäkuussa. Toivoa sopii, että saamme nauttia sarjasta vielä pitkään.
